Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Raamatussa on vihapuhetta, mutta erilaista

Jyri Komulainen
Blogit Rajalla 31.5.2016 09:22

Vihapuhetta ei tarvitse lähteä etsimään maahanmuuttokriittisiltä keskustelupalstoilta. Sitä löytyy ihan jo hyllyssäni olevasta pyhästä kirjasta.

Osallistuin seminaariin, joka käsitteli vihapuhetta. Itse päädyin puhumaan ”dialogipuheesta”, mutta jäin pohtimaan vihapuheen paikkaa omassa kristillisessä traditiossani.

Vihapuheelle on varmasti monia erilaisia määritelmiä. Nopeasti kysyttynä itse määrittelisin vihapuheen puheeksi, joka hehkuu vihaa puhujan itsensä ulkopuolella olevaa ryhmää kohtaan.

Ainakin näin määritellen vihapuheeksi luokiteltavia tekstejä löytyy myös Raamatusta. Otan pari esimerkkiä.

Psalmi 137 on monille tuttu. Kyseisen psalmin alku muodostaa kertosäkeen Boney M:n tunnetuksi tekemässä laulussa Rivers of Babylon. Psalmi loppuu kuitenkin varsin julmasti, kun psalmilaulaja yltyy vihassaan Babylonia kohtaan väkivaltaiseen visioon: ”Hyvin tekee se, joka tarttuu lapsiisi ja lyö ne murskaksi kallioon”!

Ilmestyskirja on vieläkin oivallisempi esimerkki, koska apokalypsi pursuaa ylitsevuotavasti pyhää vihaa.
Tämä Raamatun viimeinen ja arvotuksellisin kirja sisältää vahvan vision suuren Babylonin sortumisesta. Ilmestyskirjan näkyjen kohteena on antiikin ajan mahtava imperiumi, Rooman valtakunta, ”suuri Babylon, maailman porttojen ja iljetysten äiti.” (Ilm. 17:5) Ilmestyskirjan hallelujat eivät ole pehmeitä tai hartaita, vaan niissä iloitaan imperiumin tuhosta (Ilm. 29:3): ”Halleluja! Porton roviosta nousee savu aina ja ikuisesti.” Kosminen taistelu päättyy siihen, kun ”pelkurit, luopiot ja iljetysten kumartajat, murhamiehet ja irstailijat, noidat, epäjumalien palvelijat ja kaikki valheen orjat saavat tämän palkan: he joutuvat tuliseen järveen rikinkatkuisten lieskojen keskelle”. (Ilm. 21:8)

Helppo olisi jatkaa uusin esimerkein. Nopeastikin Raamattua selailemalla löytyy monia muitakin kohtia, jotka voisi omana aikanamme luokitella vihapuheeksi. Mutta ovatko ne lopultakaan sellaisia?

Esimerkiksi Psalmi 137 on pohjimmiltaan vapautuksellinen teksti, jossa muistellaan Babylonian vankeudessa omaa luvattua maata ja huokaillaan Jumalan puoleen maanpakolaisuudessa. Juuri siksi rastafarit Jamaikalla tarttuivat siihen ja kirjoittivat reggaebiisin, joka kaikuu radioissamme diskoversiona.

Psalmin loppuosa tuleekin lukea tätä asetelmaa vasten. Oikeudenmukaisuus kyllä toteutetaan, mutta vapauttajana on Herra. Psalmin väkivaltafantasia alkaakin huomionarvoisesti rukouksella, ettei Jumala unohtaisi: ”Muista, Herra, Jerusalemin hävityksen päivää…” (Ps. 137:7). Psalmilaulaja ei aio itse tarttua babylonialaisiin lapsiin ja paiskata näitä kalliota vasten – eikä hän kehota ketään muutakaan sellaiseen!

Vastaavasti Ilmestyskirja pitää nähdä apokalyptisena visiona, jossa purkautuu viha väkivaltaista ja imperialistista Roomaa kohtaan. Vaikka kirja paikoin hekumoi sillä, miten peto ja väärä profeetta syöstään lopulta tuliseen järveen, huomionarvoista tässäkin tapauksessa on sivusta katsova ja odottava asenne: kirjoittaja ei kannusta ketään osallistumaan kosmiseen sotaan.

Nämä kaksi esimerkkiä osoittavat, että Raamatun vihapuhe on – ehkä yllättävästikin – pyhässä vihassaan vapauttavaa puhetta. Tilanteissa, joissa vallitsee väkivalta, uhrien huokaukset nousevat kostonhaluisina mutta oikeutta odottaen taivaaseen. Ei oman käden oikeutta, koska tuomio kuuluu Jumalalle. (Ja kristinuskon keskeinen ajatushan on, että Jumala on oikeudenmukaisuudessaan armollinen tuomari.)

Raamatun vihapuheelta vaikuttavat tekstit eivät siis innosta väkivaltaan vaan jopa paradoksaalisesti luovat pohjaa rauhalle! Ne ovat syntyneet ahdingon keskellä ja toimivat siksi ikään kuin varoventtiileinä, josta viha pääsee ulos.

Pyhän tekstin olemus on siinä, että sen merkitys ei tyhjene sen syntyajankohtaan. Siksi kristityt ovat lukeneet sukupolvesta toiseen Psalmia 137 ja Ilmestyskirjaa (kuten muitakin Raamatun tekstejä) lupauksina siitä, että Jumala toteuttaa oikeudenmukaisuutensa. Etenkin sellaiset kristityt, jotka itse kokevat ahdinkoa epäoikeudenmukaisuuden vallitsessa!

Huimaa on, miten Raamatun väkivaltaiset, vihapuheelta vaikuttavat tekstit inspiroivat väkivallatonta vastarintaa. Muutamaa päivää ennen kuolemaansa Martin Luther King päätti puheensa viittauksella Ilmestyskirjaan, siihen, miten ”Johannes — sai yksinäisellä Patmos-saarella vision uudesta Jerusalemista, joka laskeutuu taivaasta Jumalan luota, ja kuuli äänen sanovan ’Katso, uudeksi minä teen kaikki, entinen on mennyt.’” Johanneksen synkkä visio paljastuu kristillisessä luennassa toiveikkaaksi unelmaksi ”oikeudenmukaisuuden, veljeyden ja rauhan uuden päivästä”.

Jyri Komulainen

Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.

Keskustelu

Jerome F.D.Creachin teoksessa Violence in Scripture (s. 203 – 209) psalmia 137esitellään käsitellään varsin laajasti. Toki teoksessa käsitellään muiteakin vaikeita kohtia. Yhtenä tulkintamallina esitellään (Erich Zengerin teokseen A God of Vengeance?: Understanding the Psalms of Divine Wrath vedoten) tuohon psalmin 137 loppuun myös sellainen selitys että kyse on pyyntö Herralle lopettaa Babylonian sortovalta. Kuninkaallisten lasten tappaminen oli Raamatussakin tapa, jolla estettiin kuningashuoneen ja sen vallan jatkuminen. Mitenkään väheksymättä tekstin raakuutta ja kirjoittajan emootioita, tuo kohta voidaan yksinkertaistaen ymmärtää toiveeksi saada loppu Babylonian vallalle.

Martin Luther King sai vaikutteita Jürgen Moltmannilta, joka 1960-luvulla toi vanhan kiliasmina tunnetun harhaopin takaisin teologian valtavirtaan. Moltmannin ajattelussa Marxia mukaillen teologien tehtävä ei ole vain tulkita maailmaa, vaan muuttaa sitä jumalallisen muutoksen odotuksessa. Vähemmän yllättävästi mm. Latinalaisen Amerikan kommunistiset liikkeet saivat Moltmannilta ja muilta ”vapautuksen teologeilta” taustatukea.

Tässä kirjoituksessa jäi epäselväksi se, että toisaalta näytät painottavan niin kuin vapautuksen teologit eräitä Raamatun kohtia, jotka on tulkittavissa protesteiksi yhteiskunnallista sortoa vastaan, mutta sitten toteat niiden innostavan rauhaa, koska tuomio kuuluu Jumalalle. Vapautuksen teologithan vastasivat kommunistien kritiikkiin siitä, että ”uskonto on oopiumia kansalle”, sanomalla että itse asiassa Raamattu kehottaa vastarintaan (kommunistien mielestä) epäoikeudenmukaisia yhteiskunnallisia olosuhteita vastaan. 1960-luvulta alkaen siis he kristinuskon varjolla oikeuttivat mm. aseellisia kapinoita banaanivaltioiden diktaattoreita vastaan. Nicaraguan sandinistit riittävät esimerkiksi.

Martin Luther King on muuten varoittava esimerkki millaiseen hengelliseen kuolemaan ”vapautuksen teologia” voi kristityn ihmisen johtaa. MLK johti rotuerottelun vastaista liikettä Yhdysvalloissa ja oli aikanaan USA:n tunnetuimpia ja ihailluimpia pappeja. Ihminen ei kuitenkaan pelastu osana sorrettua kansaa tai tekemällä hyviä töitä, niinkään jaloja kuin rotuerottelun vastustamista, vaan ainoastaan henkilökohtaisesta uskosta Jeesukseen Kristukseen. V. 1968 MLK kuoli odottamatta salamurhaajan luodista. Kuoleman jälkeen paljastui, että FBI:n salakuuntelema King oli viettänyt kaksoiselämää ja vuosikaudet pettänyt vaimoaan. Hän ei koskaan saanut tehdä parannusta ja tilaisuutta pyytää vaimoltaan anteeksi tätä yksityiselämänsä salaista syntiä. Jumala häntä armahtakoon. Kukaan ei tiedä päiviensä määrää, joten parannuksen teon aika ei ole huomenna!

Näitä luetaan juuri nyt