Uhanalainen avioliitto

Profiilikuva
Blogit Rajalla
Työskentelen perheneuvonnan kouluttajana Kirkkohallituksen kasvatus ja perheasioiden yksikössä. Parisuhteiden dynamiikka sekä mielen ja sielun salaisuudet sytyttävät ja innostavat oppimaan koko ajan lisää.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Keskustelu uudesta avioliittolaista käy kirkossa kuumana. Puhutaan ”avioliittopsykoosista” sekä samaa sukupuolta olevien vihkimisestä uhkana avioliitolle. Teologiset ja juridiset selvitykset valmistuvat omilla tahoillaan päätöksenteon tueksi, mutta keskustelua on jokaisen kirkon jäsenen käytävä niin itsensä sisällä kuin toistenkin kanssa.

Sakeana ryöppyävä retoriikka paljastaa latautuneen tunnelman puolin ja toisin. Kaikki ainekset vihapuheelle ja vastakkainasettelulle ovat olemassa. Repiikö kirkkoa todella huoli avioliiton arvosta muuttuvassa maailmassa näin paljon? Vai keskustelemmeko jostain aivan muusta avioliiton varjolla?

Kirkon perheneuvojana olen parikymmentä vuotta tavannut pareja, jotka kipuilevat suhteessa elämisen vaikeuksien kanssa. Toiset ovat löytäneet keskinäisen yhteyden taistelun jälkeen, toiset uskaltaneet lähteä eri suuntiin. Olen oppinut asiakasparieni kautta, että eroon joutuminen rakkaista ja yksinäisyyden pelko ovat ihmiselämän musertavimpia kokemuksia. Hyljätyksi tulemisen pelon kanssa tasavertaisena kamppailee pelko itsensä kadottamisesta. Näiden kahden kauhun välillä meidän elämämme toteutuu: toiselle kelpaamisen ja itselle totta olemisen välillä.

Uskon, että kirkkoa repivässä avioliittokeskustelussa on kysymys juuri tästä jännitteestä. Se selittäisi latauksen, joka syntyy aiheen ympärille hyvin nopeasti. Kelpaanko minä ja minun tapani ymmärtää tätä maailmaa? Latausta lisää kelpaamisen kyseenalaistuminen myös suhteessa Jumalaan, sielun sisällä asuvaan ylimpään auktoriteettiin.

Perheneuvonnan arki on opettanut, että avioliittoa uhkaa eniten itseriittoisuuden ja näennäisitsenäisyyden ihannointi. Liian yksin jäänyt ihminen kieltää ketään tarvitsevansakaan. Sitoutumisen merkitys ihmissuhteissa murenee, jos lapsi ei saa mallia siitä, että häneen sitoudutaan. Liian varhainen omillaan pärjääminen ja ihmissuhteiden alistaminen taloudellisille realiteeteille murentavat todellisesti avioliiton arvostusta.

Avioliiton sisällä arvostusta syö ehkä eniten kumppanin näkeminen itsestäänselvyytenä. Joskus suhteessa nähdään toisen arvo vasta vaikean kriisin ja menettämisen uhan jälkeen. Samaa sukupuolta olevien parien vaatiessa kirkon välittämää siunausta liitolleen myös heteroparit havahtunevat ruususen unestaan näkemään, mikä lahja heillä on ollut koko ajan käsissään.

Tulee mieleen tuhlaajapojan veli, jonka on vaikeaa sietää, että erilaisia elämänpolkuja kulkenut veli saa saman siunauksen kuin hän itse. Raamatun kertomuksessa toinen veli palasi maailmalta ryvettyneenä peläten isän torjuntaa. Kun isä lähestyi häntä syli avoinna kotona asuva veli tuli kateelliseksi peläten, ettei hänen ahkeruudellaan ollut mitään arvoa isän silmissä. Kertomus antaa ymmärtää, että isä rakasti molempia ja että hänen siunauksensa oli molempia varten. Tilanne selviää kuitenkin vasta molempien veljien ahdistuksen ja hylkäämisen pelon jälkeen.

Jokainen kaipaa yhteyttä toiseen. Mitä enemmän olemme joutuneet pettymään kaipauksessamme, sitä kipeämpää on hyljätyksi tulemisen pelko. Jos meillä on liian vähän kokemuksia hyvästä vastaanotosta, emme itse kykene ottamaan vastaan toista, erilaista. Vaihtoehdoksi jää maailman pakottaminen mieleiseksemme.

Kukaan ei halua olla se veli, joka hetken luulee olevansa isän hylkäämä.