Luolamiesten viimeinen linnake

Profiilikuva
Blogit Rajalla
Kirjoittaja on kirkkohallituksessa oppilaitosyhteistyön asiantuntija, joka innostuu herkästi keskustelusta ja haluaa pitää mielensä avoimena.

Sen ihmiskuva on hyvin konservatiivinen ja äijäkeskeinen. Naiskuva on niin ikään patavanhoillinen. Keskeiset ja näkyvästi esillä olevat toimijat ovat miehiä, naiset puuhailevat kuvassa somistuksina tukemassa äijien meininkiä. Puhetyyli on esineellistävä ja erilaisuutta vieroksuva. Pöydässä on rasvaa tirskuvaa makkaraa. Se on luolamiesten viimeinen linnake.

Ei, en tarkoita kirkkoa vaan Suomi-viihteen nykytilaa. Näin ainakin asiaa kuvailee Helsingin Sanomien uutispäällikkö Jussi Pullinen  kolumnissaan analysoidessaan tämän hetken viihde-ohjelmia ja elokuvia. Ja osuu siinä minusta johonkin oikeaan. Viihteen valtavirrassa näyttää olevan vahvaa haikailua takaisin viidakkoon. Samaa oireilua löytyy myös muualta Euroopasta ja valtamerten takaa kantautuvat Donald J. Trumpin verevät iskulauseet.

Viihde on vakava asia, koska se kertoo koko yhteisön arvoista paljon. Viihde myy sitä, mikä menee kaupaksi. Eikä se mikä myy, ole kaikkina aikoina sama asia. Konservatiivisten arvojen nousu liitetään usein huonoihin taloudellisiin aikoihin. Epävarmat ajat saavat ihmiset tarttumaan menneeseen.

Äijäilyssä, saati sitten konservatiivisissa arvoissa ei sinänsä ole mitään pahaa. Ongelma syntyy, jos sen ajatellaan kuvaavan koko todellisuutta; kun kaikkien pitäisi ryhtyä toimimaan viidakon roolimallien mukaisesti. Äijäily muuttaa todellisuuden koko värikkään kirjon latteaksi vääristymäksi ja työntää suuren joukon ihmisiä marginaaliin. Toisin sanoen: valtava määrä energiaa jää tulematta käyttöön. Se nyt vain on tyhmää tehdä niin.

Kristillisestä näkökulmasta katsoen kyse on ihmisen arvon latistamisesta pinnallisiin ja liian yksinkertaisiin malleihin. Oikea elämä ja oikeat ihmiset ovat paljon mutkikkaampia ja moniulotteisempia. Sillä ei ole nyt väliä vaikka tämä luolamies-meininki sattuisikin olemaan valtavirtaa tai myyvä juttu. Luomisesta nouseva ihmisen arvo kaikessa moninaisuudessaan on korvaamaton.

Ja kyllä, kirkolla on meneillään omat vääntönsä sen pohtiessa ihmiskuvaansa ja sitä, kenet kirkko vihkii avioliittoon. Tämä pohdinta tullee kestämään kauan ja vilkkaammalla hermot ehtivät mennä moneen kertaan. Jatkuvuutta korostavana yhteisönä kirkko haluaa koko yhteisönsä ehtivän ainakin jollakin tasolla muutoksen kelkkaan mukaan. Ja ihmisen maailmankuvan muutos on usein hidasta sorttia. Ehtii siinä hiirtä klikkailla useampaan otteeseen.

Kuitenkin juuri jatkuvuus antaa tämän hektisen maailmanajan keskellä tilaa ja aikaa katsoa sitä, mihin tässä oikein ollaan porukalla menossa. Tällaista katsomisen tehtävää hoitaa myös hyvä journalismi ja journalisti. Sellainen, joka ei kaiken aikaa kumartele trendejä vaan todella pysähtyy katsomaan. Siihenkin tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä.

Jatkuvuus antaa myös mahdollisuuden tarkastella omia arvoja suhteessa johonkin, joka ei häviä heti ensi viikolla. Olipa sitten itse mitä mieltä tahansa.

Seuraa kirjoittajaa twitterissä