Miksi uskon islamiin luterilaisena teologina?

Profiilikuva
Blogit Rajalla
Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.

Näin uskontojen asiantuntijana ei ole mukava seurata islam-kriittisyyden aaltoa, joka on voimakkaassa kasvussa.

Sosiaalinen media pursuaa stereotypioita, ennakkoluuloja ja virheellisiä väitteitä. Jos niitä yrittää oikaista, saa aikaan vain lisää turbulenssia.

Valtavirran media syyllistyy sekin yksipuolisuuteen – enkä tarkoita, että islamia käsiteltäisiin silkkihansikkain kuten islam-kriitikot väittävät. Puhun siitä, että uutiset uskontojen vuoropuhelusta jäävät pääsääntöisesti katveeseen.

Viime viikkoina olisi ollut tarjolla kaksi positiivista islam-uutista, joihin en nähnyt viittauksia suomalaisessa mediassa.

Tammikuun lopussa kolmatta sataa islamilaista oppinutta antoi Marrakeshin julistuksen, joka pyrkii edistämään vähemmistöjen uskonnonvapautta muslimimaissa.

Globaalista uutisvirrasta silmiini osui myös Barack Obaman viimeviikkoinen visiitti baltimorelaiseen moskeijaan. Presidentti kiitti amerikkalaisia muslimeja ja korosti kaikkien olevan ”yhtä amerikkalaista perhettä”. Vierailu alleviivasi sitä, miten islam tuo myönteisen panoksen Yhdysvaltojen moniuskontoiseen yhteiskuntaan.

Juuri nyt hyviä uutisia kuitenkin tarvittaisiin. Onhan islam yksi ihmiskunnan merkittävimmistä tavoista hahmottaa Jumalan olemassaolo ja maailman mielekkyys. Yli tuhannen vuoden ja miljardin ihmisen perinteen leimaaminen itsemurhaterroristien ja jihadistien perusteella on sulaa hulluutta, johon voisi tulla joku tolkku myönteisten uutisten valossa!

Ennen kuin perustelen, miksi luterilaisena teologina pidän islamia arvossa, korostan tuntevani islamin väkivaltaiset kasvot siinä kuin kristinuskonkin pimeän puolen. Kavahdan ISIS:in julmuuksia kuten keskiajan ristiretkeläisten terroria tai vaikkapa Ku Klux Klanin protestanttista visiota valkoisesta ylivallasta. Olen lukenut islamilaisia tekstejä, jotka motivoivat valloitussotiin siinä kuin oman pyhän kirjani Raamatun vaikeimmat kohdat.

Miksi silti uskon islamiin?

Ensinnäkin, olen käynyt monissa moskeijoissa eri puolilla maailmaa. Niissä olen kristittynä kohdannut vastavuoroisen kunnioituksen ilmapiirin. Olen kokenut erilaisissa dialogitilanteissa vieraanvaraisuutta ja ystävyyttä, jota uskonnollinen viitekehys – siis islamilainen perinne – on vain vahvistanut.

Toiseksi, tiedän monien muslimien lukevan Koraania siten, että se perustelee pluralistisen yhteiskunnan ja ihmisten välisen rauhan. Islamissa on pohja uskontojen rinnakkaiselolle. Koraanin mukaan (2:256) uskonnossa ei ole pakkoa. Se jopa opettaa (5:48) Jumalan tahtoneen yhden kansakunnan sijasta, että ihmiset kuuluvat eri uskontoihin – jotta nämä voisivat kilpailla hyvissä töissä!

Kolmanneksi, tiedostan kristittynä uskovani perimmiltään samaan Jumalaan kuin muslimit. Tässä ei ole mitään uutta. Paavi Gregorius VII kirjoitti jo vuonna 1076 Mauritanian kuninkaalle Anzirille, että ”uskomme yhteen Jumalaan, joskin eri tavoin, ja ylistämme sekä palvomme Häntä päivittäin kaikkien aikakausien Luojana ja tämän maailman Hallitsijana”.

Nimitys ”Allah” on arabiankielinen vastine sanalle ”Jumala”. Kiilan iskeminen muslimien Allahin ja kristittyjen Jumalan välille perustuu puutteelliseen tietoon. Molemmat uskonnot – kuten myös juutalaisuus – puhuvat samasta Jumalasta. Toki nämä uskonnot ymmärtävät Jumalan olemuksen keskenään jännitteisin ja opillisesti erilaisin tavoin.

Uskon siis islamin olevan traditio, jonka kanssa voin käydä dialogia ja josta kristittynä voin oppia paljon.

Uskontojen välistä vastakkainasettelua lietsovat tulkinnat on puolin ja toisin osoitettava perversioiksi, joilla ei ole teologista pohjaa. Ehkä meidän kristittyjen tulisikin seistä rohkeammin muslimien rinnalla, sillä islamin suvaitsevainen puoli jää nykyisessä maailmanpoliittisessa melskeessä helposti kuulematta.

Monikulttuurinen tilanne voikin merkitä uudenlaisia mahdollisuuksia kaikille uskonnoille. Parhaimmillaan toinen uskonto voi toimia peilinä, jonka kautta oma uskonto näyttäytyy uudella tavalla. Siksi uskontodialogi on yksi avain yhteiskunnalliseen harmoniaan. Vuoropuhelu ei tarkoita hymistelyä, vaan myös kriittisiä kysymyksiä pitää voida sen puitteissa esittää, joskin luottamuksen ilmapiirissä.

Onneksi tavallinen kansa haluaa elää rauhassa kaikkialla maailmassa – kunhan kukaan ei hämmennä sitä valheellisella tiedolla ja propagandalla. Valitettavasti nyt löytyy liikaa niitä, jotka rakentavat vihollisuuksia unohtamalla oman perinteensä pimeät puolet ja kuvaamalla toista yksipuolisesti.

Kristittynä sanoisinkin, että tarvitsemme kahdeksatta käskyä enemmän kuin aiemmin. Varsinkin kun puhumme islamista.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä.