Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Keskustelussa turvapaikanhakijoista ei ole mahdollista olla vain realisti

Stiven Naatus
Blogit Rajalla 26.1.2016 15:47

Puhe turvapaikanhakijoista ja tilanteesta Euroopassa ei ota laantuakseen mediassa. Samalla siitä on tullut yhteiskunnallisen lämmön mittari ja ihmisiä jakava ilmiö. Tämä näkyy ääripäiden välisessä huutelussa, mutta myös maltillisten ihmisten varovaisuudessa sanoa asiasta mitään. Moni pohtii, mikä kanta pitäisi ottaa vai pitäisikö pysyä sivussa koko asiasta. Toisaalta haluaisi puolustaa heikommassa asemassa olevaa ihmistä, toisaalta tuntuu, että myös ongelmia on monia.

Turvapaikanhakijoiden tulo Eurooppaan jatkuu. Kokonaistilannetta arvioitaessa ei ole syytä ummistaa silmiä todellisuudelta. Turvapaikanhakijoiden suuri määrä ympäri Euroopan johtuu paitsi lähtömaiden kriiseistä ja elinoloista, myös salakuljettajien toiminnasta, josta on kasvanut häikäilemätön miljardien liiketoimi. Salakuljetuksen verkostot ulottuvat useaan paikkaan. Pääministerin erityisedustajana Välimeren pakolaiskriisissä toimiva Antti Pentikäinen sanoi Venäjän käyttävän pakolaisvirtoja hyväkseen horjuttaakseen Euroopan vakautta. Hänen mielestään liiallinen naiivius tässä asiassa on vaarallista. Valistuneen kansalaisen pitäisi siis olla kartalla siitä, miltä todellisuus näyttää suuremmassa mittakaavassa. Tämä ei kuitenkaan saa olla ainut näkökulma.

Olennaisen tärkeä on myös yhden ihmisen mittakaava, minun suhteeni toiseen ihmiseen. Miten minä suhtaudun turvapaikanhakijaan, vaikken kenties kohtaakaan häntä kasvokkain? Millaisena pidän hänen ihmisarvoaan? Voinko kuvitella olevani hänen asemassaan ja miten silloin toivon itseäni kohdeltavan? Jos kohtaan hänet, millaista erilaisuutta minä siedän tai mitä pelkoja ja epäluuloja itsestäni löydän? Toinen ihminen on etiikan välttämätön peili, joka paljastaa ajatustemme luonteen. Jos yhden ihmisen näkökulma unohdetaan, seuraukset voivat olla hirveitä. Puheetkin ovat jo vuorovaikutuksellisia tekoja, jotka luovat todellisuutta. Tästä teemasta kirjoittavat mainiosti piispa Kaarlo Kalliala sekä Lari Lohikoski. Keskustelussa turvapaikanhakijoista ei ole mahdollista olla neutraalisti vain realistinen, koska on otettava kantaa toiseen ihmiseen, ja samalla omaan itseemme.

Oikeastaan ihmisen tulisi olla sekä realisti että idealisti. Idealismi ei tarkoita pelkkää kattoon syljeskelyä; se voi muuttua täydeksi toiminnaksi. Hyvä esimerkki tästä on Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin aloittama startup refugees – kampanja, jossa on tarkoitus aktivoida maahantulijoiden henkinen pääoma ja kanavoida se työhön ja yrittelijäisyydeksi. Vapaaehtoisessa verkostossa on mukana jo satoja yrityksiä ja yhteisöjä sekä suuri joukko vapaaehtoisia. Mainiota idealismia, sanoisin.

Lue myös

Viha ei valtavirtaistunut sattumalta

Lue myös

Viha ei valtavirtaistunut sattumalta

Stiven Naatus

Kirjoittaja on kirkkohallituksessa oppilaitosyhteistyön asiantuntija, joka innostuu herkästi keskustelusta ja haluaa pitää mielensä avoimena.

Keskustelu

Tämä on totta, jos on esim sitä mieltä että subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta pitää luopua niin edustaa vain jotakin poliittista kantaa, mutta jos on sitä mieltä että turvapaikanhakijoilta tuet pois tai että turvapaikanhakijoiden määrää pitää rajoittaa jollakin tavalla koska talous ei kestä niin onkin rasisti.

Yksilöinä hyvät ihmiset voivat kollektiivisina ryhminä käyttäytyä toisiaan kohtaan itsekkäällä ja petomaisella tavalla. Tämän osoittaa kansainvälisen politiikan historia. Millainen Suomi olisi tänään, jos se olisi jäänyt osaksi demokraattista Ruotsia tai hypoteettisesti demokraattista Venäjää? Kuinka suomalaiset tulevaisuudessa kykenevät elämään samassa poliittisessa yhteisössä etnisten syyrialaisten tai etnisten afghaanien kanssa, kun historiamme venäläisten ja ruotsalaisten kanssa on mitä on?

Erään tutkimuksen mukaan yli 600 miljoonaa ihmistä maailmassa haluaisi muuttaa pois kotimaastaan, jos vain voisi. Kyse on etupäässä köyhissä kehitysmaissa elävistä ihmisistä, joiden oikeutta maahanmuuttaa Suomeen voitaisiin perustella aivan samanlaisilla inhimillisillä argumenteilla kuin viimeaikoina saapuneiden pakolaistenkin. Heillä ei ole vielä yleensä varaa maksaa tuhansia dollareita matkasta Eurooppaan, mutta lähivuosikymmenten aikana kehitysmaittenkin vaurastuessa voi olla. Kuitenkin jos edes 3 miljoonaa valikoitua henkilöä tästä ihmismassasta todella muuttaisi Suomeen, se olisi mielestäni kansakuntamme loppu kulttuurisessa, uskonnollisessa ja taloudellisissakin mielessä.

Kunpa turvapaikkakeskustelu perustuisikin realismiin. Lähinnä olen nähnyt, usein raistisiin – tai ainakin siltä vaikuttaviin – mielikuviin perustuvia irrallisia väitteitä, jotka eivät tarjoa mitään ratkaisua ongelmiin.

Olisivatko esimerkiksi seuraavat toimenpiteet Paavon mielestä toimivia keinoja rajoittaa turvapaikanhakijoiden saamien tukien määrää ja maahan saapuvia turvapaikanhakijoita?

– Turvapaikanhakijoille ei makseta suomalaista sosiaaliturvaa.
– Ulkomaalaisten on tarvittaessa pystyttävä todistamaan henkilöllisyytensä ja kansalaisuutensa.
– Henkilöiltä, jotka eivät ole pohjoismaiden kansalaisia, tulee olla tarvittavat matkustusasiakirjat
– Suomeen saapuvilta afganistanaisilla, irakilaisilta ja syyrialaisilta vaaditaan voimassa oleva viisumi.
– Somalialaisia matkustusasiakirjoja ei hyväksytä.

Fiksu ihminen luonnollisesti tajuaa, että lista on koottu Suomessa tällä hetkellä voimassa olevista säädöksistä. Kärjistettynä voisi sanoa:”Hyvänen aika, eivät turvapaikanhakijat äitiyspakkausten takia Suomeen tule!”

Se, että ehdottaa Tornioon mallin ottamista Berliinistä ei vielä noudata Godwinin lakia, mutta ehdotus aikaisemman kokemuksen hyödyntämisestä turvapaikanhakijoiden kustannustehokkaassa palauttamisessa noudattaa.