Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Uskontojen otettava vastuu niiden nimissä tehdystä väkivallasta

Jukka Keskitalo
Blogit Rajalla 15.11.2015 15:31

Läntinen maailma heräsi lauantaiaamuna uutisiin, jotka kertoivat, että terrori oli tullut sen ytimeen, kaupunkiin, joka symbolisoi voimakkaasti sen arvoja, demokratiaa ja vapautta.

Saman tien esiin nousivat kysymykset syyllisistä. On tärkeää, että on selkeästi todettu, että Pariisin terroriteot eivät ole islamin syytä. Euroopassa elää miljoonia rauhanomaisia muslimeja, eikä heitä saa tästä syyllistää asettamalla heidät rasististen ennakkoluulojen kohteeksi.

Suren sitä, jos nyt turvapaikanhakijana ISIS:iä pakoon Suomeen tullut ihminen joutuu vastaamaan siitä, että ISIS on toteuttanut terroriteon.

Järkytyksen keskellä tosiasioiden katsominen suoraan silmiin voi tuntua vaikealta, jopa epäkorrektilta. Halu välttää leimaaminen voi johtaa siihen, että uskontojen väkivaltaista puolta ei haluta myöntää uskontojen sisällä tai ulkopuolisten tarkkailijoiden analyyseissä.

Uskontojohtajat ovat tuominneet terroristi-iskut välittömästi ja se on hyvä. Mutta pitkällä tähtäimellä se ei riitä. Jokaisessa uskonnossa on potentiaalisesti ainekset väkivaltaan. Siksi on äärimmäisen tärkeää, että uskonnot itse menevät omaan perinteensä ja juuriensa analyysissä syvemmälle kuin vain kieltämään tekojen yhteyden omaan uskontoonsa. Julistautuminen rauhan uskonnoksi ei riitä.

Iso-Britannian entinen päärabbi Jonathan Sacks on uudessa kirjassaan ”Not in God’s name” (Ei Jumalan nimessä) analysoinut uskonnon ja välivallan suhdetta. Hän on todennut, että suurin uhka vapaudelle nykymaailmassa on radikalisoitunut ja politisoitunut uskonto. Siksi Sacks haastaa uskonnot, erityisesti niiden johtajat ja oppineet kriittiseen analyysiin omasta historiastaan ja perinteestään.

Juutalaisuus ja Sacks yhtenä sen merkittävänä ajattelijana on tehnyt tiliä oman uskontonsa väkivaltaiseen puoleen. Uudessa kirjassaan Sacks pohtii kriittisesti juutalaisten pyhien tekstien kokoelman Tooran väkivaltaisia juonteita. Kriittisesti uudelleen tulkittuina esimerkiksi kertomukset veljesten välisistä väkivaltaisuuksista ja perheen sisäistä vihamielisyyksistä voivat kertoa jotain oleellista ihmisen väkivaltaisuudesta, eivät toimia malleina toivotulle käyttäytymiselle.

Kriittinen analyysi myös kristinuskon väkivaltaisesta puolesta on välttämätöntä ja sitä on esimerkiksi historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen yhteydessä tehty. On muistettava, että kristinusko Euroopassa oli hyvin väkivaltainen uskonto erityisesti toisen vuosituhannen alkupuoliskolla ja puolessa välissä ristiretkineen ja uskonsotineen. On myös rehellisesti todettava, että Raamatussa on monia väkivaltaisia kertomuksia. Kristinusko on perustekstiensa kriittisen tutkimuksen ja uudelleen tulkinnan kautta kyennyt hyvin pitkälle irrottautumaan potentiaalisesti väkivaltaisesta luonteestaan.

Ns. kolmesta kirjan uskonnosta juuri islamissa tämä kriittinen itsetutkistelu vielä paljolti tekemättä. Historiallis-kriittistä Koraanin tutkimusta uskonnon sisällä ei ole juurikaan harjoitettu. Uskonnolliset auktoriteetit eivät tähän rohkaise, päinvastoin.

On totta, että terroritekoihin syyllistyneet islamistit ovat pääsääntöisesti huonosti omaan uskontoonsa perehtynyttä väkeä. Voidaan tietysti sanoa, etteivät uskonnon edustajat voi olla vastuussa tällaisten ihmisten teoista. Eivät tietenkään voikaan tekojen tasolla. Mutta kokonaan vastuuta ei voi välttää. Vastuu liittyy juuri oman perinteen kriittiseen uudelleen tulkintaan, joka on johtajien ja uskonoppineiden vastuulla.

Islamistiset terroriteot eivät lopu sillä, että Ranskan johtajat nyt vannovat – Georg W. Bushin puheista tutulla retoriikalla – olevansa sodassa ja vastaavansa länsimaista vapautta uhmaavaan terroriin armottomasti. Islamistiset terroriteot tuskin loppuvat ennen kuin kaksi asiaa tapahtuu.

Ensimmäinen edellytys on, että sota Syyriassa ja Lähi-idässä saadaan loppumaan.  Toiseksi maailman muslimimaiden johtajien ja islamilaisten uskonoppineiden on laajasti ja aivan toisella päättäväisyydellä kuin tähän asti on nähty suostuttava tekemään tiliä sen kanssa, että heidän perinteessään on aineksia väkivaltaan. Heidän on esimerkillään ja itsekriittisillä tulkinnoillaan avattava oman perinteen potentiaalisesti väkivaltaa ruokkiva puoli.

Tässä kaikkien uskontojen johtajat ovat samassa veneessä ja yhteisen haasteen edessä. Jokaisen on kuljettava tämän pitkä itsekriittisyyden tie oman uskontonsa osalta.

Miksi panen niin paljon vastuuta johtajille ja islamin uskonoppineille? Oman perinteen kriittisellä arvioinnilla uskonoppineet ja johtajat tekisivät palveluksen sille tavalliselle Suomeen tulleelle islaminuskoiselle pakolaiselle, joka nyt joutuu itse todistamaan uudelleen ja uudelleen, että hän on rauhanomainen ihminen, eikä hänen uskontonsa ole sodan vaan rauhan uskonto.

Seuraa kirjoittajaa Facebookissa ja Twitterissä.

Jukka Keskitalo

Kirjoittaja on kansliapäällikkö, joka pohtii uskontoa ja kirkkoa julkisessa tilassa.

Keskustelu