Pitäisikö kirkon käännyttää muslimipakolaisia?

Profiilikuva
Blogit Rajalla
Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Turvapaikanhakijat nostavat esiin monia kysymyksiä, etenkin kun alkukaaoksesta päästään eteenpäin. Kirkossa näyttäisi kuplivan kysymys, millä asenteella kohdataan toista uskontoa edustavat pakolaiset.

Tulisiko turvapaikanhakijoille järjestää aktiivisesti mahdollisuuksia harjoittaa uskontoaan? Vai tulisiko muslimipakolaiset nähdä pikemminkin evankelioinnin kohteena – lähetyskenttänä, joka on saapunut luoksemme?

Ainakin Lauttasaaren kirkolla on lähdetty liikkeelle ensin mainitulla painotuksella ja järjestetty hiljainen tila, jotta muslimit voisivat rukoilla uskontonsa vaatimat rukoukset.

Toisaalla ruohonjuuritasolla pohditaan, miten pakolaisten parissa voitaisiin tehdä lähetystyötä. Kuulin tästä pohdinnasta eräältä pohjalaiselta toimittajalta, joka sivusi asiaa haastatellessaan minua viikon takaisesta piispojen kannanotosta pakolaiskriisiin. Pian sen jälkeen kuulin, että jossain päin Suomea on tehty aloitteita lähetystyön aloittamiseksi pakolaisten parissa. Ja nyt voi lukea Valomerkistä mielipiteen, että kirkolla ”ei ole mitään muuta aivan omaa ja erityistä tarjottavaa kuin evankeliumi, joten haasteeseen on mentävä ’evankeliumi edellä’.”

Niin, pitäisikö kirkon startata lähetystyö, kun seurakuntien tilat pursuavat turvapaikanhakijoita, jotka eivät ole kristittyjä? Mitä vastaan tähän kysymykseen, jos sitä minulta kysytään.

Ensimmäinen intuitioni on vastata ”ei”.

Kun ihmiset jättävät kotinsa äärimmäisessä ahdingossa ja saapuvat monien vaarojen jälkeen turvalliseen maahan, olisi moraalisesti arveluttavaa iskeä heidän käteensä evankelioiva traktaatti tai alkaa vaatimaan henkilökohtaista uskonratkaisua. Tässä mielessä haluaisin vastata innokkaimmille, että turvapaikanhakijat eivät todellakaan ole lähetyskenttä.

Toiseksi ajatukseksi pulpahtaa pintaan vahva vaikutelma, että lähetystyö on jo käynnissä Suomen seurakunnissa. Eihän sitä tarvitse käynnistää!

Kun ymmärretään kirkon missio kokonaisvaltaisesti, suojan antaminen ja perustarpeista huolehtiminen ovat lähetystyötä. Kirkko, joka asettuu auttamaan hädänalaisia, on jatkumossa Jeesuksen projektiin. Luukas (4: 16–22) kuvaa Jeesusta lukemassa synagogassa Jesajan tekstiä, mikä toimii suoranaisena ohjelmanjulistuksena konkreettiselle evankeliumille: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.”

Vuonna 2011 julkaistiin poikkeuksellisen laajasti kristikuntaa edustava asiakirja Kristillinen todistus moniuskontoisessa maailmassa. Tämän kristillistä todistusta moniuskontoisessa maailmassa koskevan suosituksen antoivat yhdessä Vatikaani, Kirkkojen Maailmanneuvosto ja Maailman Evankelinen Allianssi.

Asiakirja edustaa kokonaisvaltaista käsitystä evankeliumista, jonka mukaan ”palvelevat teot, kuten koulutuksen, terveydenhuollon ja turvapaikan tarjoaminen, sekä oikeudenmukaisuuden ja puolesta puhumisen teot ovat olennainen osa evankeliumista todistamista”. Samalla korostetaan, että kristittyjen tavoittava toiminta ei saa hyödyntää köyhyyttä ja puutteenalaisuutta.

Ajanmukainen käsitys lähetystyöstä ei typistä evankeliumia sanoiksi ja oikeaoppiseksi tiedoksi. Päinvastoin teot todistavat väkevämmin kuin sanat. Teoilla on paikkansa kristinuskossa!

Kolmantena mieleeni nousi paavi Franciscuksen lempiajatus ”Aika on suurempi kuin tila”.

Franciscus avaa ajatusta parin vuoden takaisessa kehotuskirjeessään Evangelii Gaudium (222–225), joka käsittelee lähetystyötä radikaalilla otteella ja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kyse on periaatteesta, joka ”sallii työskennellä pitkällä tähtäimellä ilman pakkomiellettä välittömistä tuloksista”. Paavin mukaan ”ajan asettaminen etusijalle merkitsee huolehtimista pikemminkin prosessien aloittamisesta kuin tilan omistamisesta”. Hänen mukaansa ”kriteeri pätee myös evankeliumin julistamiseen, joka vaatii horisontin pitämistä mielessä, mahdollisten prosessien omaksumista ja pitkää matkaa”.

Evankeliumin jakaminen on siis pitkäkestoinen ja hidas prosessi! Vaikka on kertomuksia ihmeellisistäkin äkkikääntymisistä – tunnetuimpana Paavali –, yleensä uskoon ja elämään liittyvät merkityksellisimmät prosessit vaativat aikaa, jota niille on annettava.

Myös Kristillinen todistus moniuskontoisessa maailmassa korostaa tätä: ”Kristittyjen tulee tunnistaa, että uskonnon vaihtaminen on ratkaiseva askel. Siihen tulee sisältyä riittävästi aikaa harkinnalle ja valmistautumiselle, niin että prosessi takaa täyden henkilökohtaisen vapauden.”

Nopeiden valloitusyritysten sijaan on rakennettava kohtaamisia.

Aitoon kohtaamiseen kuuluu itselle tärkeistä asioista puhuminen ja niiden jakaminen. Siksi turvapaikanhakijalle saa todistaa Jeesuksesta, jos siltä tuntuu, kun akuutein kriisi on väistynyt taka-alalle ja inhimillinen luottamus syntynyt.

Tärkeä on myös kuunnella. Muuten sanat menettävät merkityksensä.

Kristityn tulee olla kärsivällinen ja kuunnella muslimin todistusta omasta uskostaan (da’wa). Uskaltaisin jopa väittää, että vain vastavuoroisen kuuntelemisen ilmapiirissä lausuttu kristillinen todistus Kristuksesta voi olla vaikuttava ja uskottava.

Tällöin myös paljastuu, että uskontodialogi ja lähetystyö eivät ole vastakohtia vaan molemmilla on oma paikkansa kristillisessä missiossa. Aivan kuten yösijan, aterian ja peseytymisvälineiden antamisella hädänalaiselle.