Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Pitäisikö kirkon käännyttää muslimipakolaisia?

Jyri Komulainen
Blogit Rajalla 15.9.2015 14:21

Turvapaikanhakijat nostavat esiin monia kysymyksiä, etenkin kun alkukaaoksesta päästään eteenpäin. Kirkossa näyttäisi kuplivan kysymys, millä asenteella kohdataan toista uskontoa edustavat pakolaiset.

Tulisiko turvapaikanhakijoille järjestää aktiivisesti mahdollisuuksia harjoittaa uskontoaan? Vai tulisiko muslimipakolaiset nähdä pikemminkin evankelioinnin kohteena – lähetyskenttänä, joka on saapunut luoksemme?

Ainakin Lauttasaaren kirkolla on lähdetty liikkeelle ensin mainitulla painotuksella ja järjestetty hiljainen tila, jotta muslimit voisivat rukoilla uskontonsa vaatimat rukoukset.

Toisaalla ruohonjuuritasolla pohditaan, miten pakolaisten parissa voitaisiin tehdä lähetystyötä. Kuulin tästä pohdinnasta eräältä pohjalaiselta toimittajalta, joka sivusi asiaa haastatellessaan minua viikon takaisesta piispojen kannanotosta pakolaiskriisiin. Pian sen jälkeen kuulin, että jossain päin Suomea on tehty aloitteita lähetystyön aloittamiseksi pakolaisten parissa. Ja nyt voi lukea Valomerkistä mielipiteen, että kirkolla ”ei ole mitään muuta aivan omaa ja erityistä tarjottavaa kuin evankeliumi, joten haasteeseen on mentävä ’evankeliumi edellä’.”

Niin, pitäisikö kirkon startata lähetystyö, kun seurakuntien tilat pursuavat turvapaikanhakijoita, jotka eivät ole kristittyjä? Mitä vastaan tähän kysymykseen, jos sitä minulta kysytään.

Ensimmäinen intuitioni on vastata ”ei”.

Kun ihmiset jättävät kotinsa äärimmäisessä ahdingossa ja saapuvat monien vaarojen jälkeen turvalliseen maahan, olisi moraalisesti arveluttavaa iskeä heidän käteensä evankelioiva traktaatti tai alkaa vaatimaan henkilökohtaista uskonratkaisua. Tässä mielessä haluaisin vastata innokkaimmille, että turvapaikanhakijat eivät todellakaan ole lähetyskenttä.

Toiseksi ajatukseksi pulpahtaa pintaan vahva vaikutelma, että lähetystyö on jo käynnissä Suomen seurakunnissa. Eihän sitä tarvitse käynnistää!

Kun ymmärretään kirkon missio kokonaisvaltaisesti, suojan antaminen ja perustarpeista huolehtiminen ovat lähetystyötä. Kirkko, joka asettuu auttamaan hädänalaisia, on jatkumossa Jeesuksen projektiin. Luukas (4: 16–22) kuvaa Jeesusta lukemassa synagogassa Jesajan tekstiä, mikä toimii suoranaisena ohjelmanjulistuksena konkreettiselle evankeliumille: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.”

Vuonna 2011 julkaistiin poikkeuksellisen laajasti kristikuntaa edustava asiakirja Kristillinen todistus moniuskontoisessa maailmassa. Tämän kristillistä todistusta moniuskontoisessa maailmassa koskevan suosituksen antoivat yhdessä Vatikaani, Kirkkojen Maailmanneuvosto ja Maailman Evankelinen Allianssi.

Asiakirja edustaa kokonaisvaltaista käsitystä evankeliumista, jonka mukaan ”palvelevat teot, kuten koulutuksen, terveydenhuollon ja turvapaikan tarjoaminen, sekä oikeudenmukaisuuden ja puolesta puhumisen teot ovat olennainen osa evankeliumista todistamista”. Samalla korostetaan, että kristittyjen tavoittava toiminta ei saa hyödyntää köyhyyttä ja puutteenalaisuutta.

Ajanmukainen käsitys lähetystyöstä ei typistä evankeliumia sanoiksi ja oikeaoppiseksi tiedoksi. Päinvastoin teot todistavat väkevämmin kuin sanat. Teoilla on paikkansa kristinuskossa!

Kolmantena mieleeni nousi paavi Franciscuksen lempiajatus ”Aika on suurempi kuin tila”.

Franciscus avaa ajatusta parin vuoden takaisessa kehotuskirjeessään Evangelii Gaudium (222–225), joka käsittelee lähetystyötä radikaalilla otteella ja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kyse on periaatteesta, joka ”sallii työskennellä pitkällä tähtäimellä ilman pakkomiellettä välittömistä tuloksista”. Paavin mukaan ”ajan asettaminen etusijalle merkitsee huolehtimista pikemminkin prosessien aloittamisesta kuin tilan omistamisesta”. Hänen mukaansa ”kriteeri pätee myös evankeliumin julistamiseen, joka vaatii horisontin pitämistä mielessä, mahdollisten prosessien omaksumista ja pitkää matkaa”.

Evankeliumin jakaminen on siis pitkäkestoinen ja hidas prosessi! Vaikka on kertomuksia ihmeellisistäkin äkkikääntymisistä – tunnetuimpana Paavali –, yleensä uskoon ja elämään liittyvät merkityksellisimmät prosessit vaativat aikaa, jota niille on annettava.

Myös Kristillinen todistus moniuskontoisessa maailmassa korostaa tätä: ”Kristittyjen tulee tunnistaa, että uskonnon vaihtaminen on ratkaiseva askel. Siihen tulee sisältyä riittävästi aikaa harkinnalle ja valmistautumiselle, niin että prosessi takaa täyden henkilökohtaisen vapauden.”

Nopeiden valloitusyritysten sijaan on rakennettava kohtaamisia.

Lue myös

Kirkon täytyy olla tekopyhä!

Aitoon kohtaamiseen kuuluu itselle tärkeistä asioista puhuminen ja niiden jakaminen. Siksi turvapaikanhakijalle saa todistaa Jeesuksesta, jos siltä tuntuu, kun akuutein kriisi on väistynyt taka-alalle ja inhimillinen luottamus syntynyt.

Tärkeä on myös kuunnella. Muuten sanat menettävät merkityksensä.

Kristityn tulee olla kärsivällinen ja kuunnella muslimin todistusta omasta uskostaan (da’wa). Uskaltaisin jopa väittää, että vain vastavuoroisen kuuntelemisen ilmapiirissä lausuttu kristillinen todistus Kristuksesta voi olla vaikuttava ja uskottava.

Tällöin myös paljastuu, että uskontodialogi ja lähetystyö eivät ole vastakohtia vaan molemmilla on oma paikkansa kristillisessä missiossa. Aivan kuten yösijan, aterian ja peseytymisvälineiden antamisella hädänalaiselle.

Lue myös

Kirkon täytyy olla tekopyhä!

Jyri Komulainen

Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.

Keskustelu

Suomen ev.lut.kirkon piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen kirjoittaa kirkon missiosta ja lähetystyöstä seuraavasti:

” Kirkko, joka asettuu auttamaan hädänalaisia, on jatkumossa Jeesuksen projektiin. Luukas (4: 16–22) kuvaa Jeesusta lukemassa synagogassa Jesajan tekstiä, mikä toimii suoranaisena ohjelmanjulistuksena konkreettiselle evankeliumille: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.”

Kirkon tavoitteena on siis jatkaa Jeesuksen projektia, eli auttaa hädänalaisia ja sorrettuja.

Kirkossa voitaisiin pohtia onko esim. homovastainen lähetystyö sopusoinnussa – vai mahdollisesti ristiriidassa – tämän tavoitteen kanssa. Homot ovat kirkon lähetyskentillä, kuten vaikkapa Afrikassa, niitä kaikkein hädänalaisimpia ihmisiä.

Suomen Kuvalehti kertoi viime viikon numerossaan, että kirkon virallisen lähetysjärjestön (Kansanlähetyksen) kristillinen julistus Etiopiassa edustaa ”hyvin jyrkkää ja kielteistä suhtautumista homoseksuaalisuuteen”. Kansanlähetys ei palkkaa homosuhteissa eläviä töihinsä ja heidän edustajansa sanoo, että ”homoseksuaalisuus ei kuulu meidän arvoihimme”. Kansanlähetys on yksi kirkon seitsemästä virallisesta lähetysjärjestöstä. Myös neljällä muulla kirkon virallisella lähetysjärjestöllä on samanlainen näkemys homoseksuaalisuudesta kuin Kansanlähetyksellä.

Pakolaisilla on monia tarinoita kerrottavanaan, jokaisella heistä omansa. Jotkut lähtevät pakoon homoseksuaalisuuteen kohdistuvaa vainoa. Voisiko kirkko helpottaa hädänalaisten homojen asemaa lopettamalla homovastaisen julistuksen ja homovastaisten asenteiden vahvistamisen lähetyskentillä, kuten Afrikassa? Olisiko tämä osaltaan sitä ”kaikkein hädänalaisimpien auttamista”, jonka kirkko ilmoittaa tavoitteekseen?

Piispainkokouksen pääsihteeri näkee kirkossa kuplivan kysymyksen, millä asenteella kohdataan toista uskontoa edustavat pakolaiset. Sitä sopii miettiä nyt seurakunnissa.

Seurakuntien päätöksenteon avuksi kirkkohallitus on lähettänyt yleiskirjeen (16/2015), jossa todetaan seurakuntien leirikeskusten soveltuvan vastaanottotarkoituksiin.

Kirjeessä on jopa viittaus siihen, miten Paavali seuralaisineen sai haaksirikon jälkeen hoivaa. ”Saaren asukkaat kohtelivat meitä tavattoman ystävällisesti. He sytyttivät nuotion ja kutsuivat meidät kaikki sen ääreen, sillä ilma oli kylmä ja oli alkanut sataa.” (Apt. 28:2)

Jatkosta ei sitten kerrotakaan mitään.

Seurakunnissa on suoritettava linjausta, mikä sopii kristilliseen käyttöön siunattuun toimintakeskukseen. Mitä sisältyy auttamisen kokonaisvastuuseen?

Jos kirkko tarjoaa muiden uskontojen edustajille tilojaan käytettäväksi niiden omina rukouspaikkoina, se luopuu omasta vakaumuksestaan, jotta ei tapahtuisi törmäystä toisin uskovien kanssa.

Silloin herää myös kysymys, miten kirkko voi puolustaa omaa olemassaolon oikeuttaan, jos se niiden pelossa, jotka seuraavat muita profeettoja, luopuu kristityn identiteetistä.

Apostoli hoiti lähetystehtävää kriisinkin keskellä. Kirkkohallituksen yleiskirjekin olisi voinut tuoda tämän esille. ”Paavali meni hänen luokseen, rukoili, pani kätensä hänen päälleen ja paransi hänet”, Apt. 28:8-10. Autetusta tuli todellinen auttaja.

Kirkko voi täyttää monia arvokkaita tehtäviä yhteiskunnassa. Mutta sanomansa ja valtuutuksensa se saa viime kädessä vain siitä, mitä varten se on lähetetty.

Jeesus Kristus on kuollut ja ylösnoussut, että me eläisimme yhdessä hänen kanssaan. Miten tämän on nyt tarkoitus toteutua turvapaikkaa hakevien parissa?

Turvapaikan tarve ei ole syntynyt minkään luonnonkatastrofin tuloksena. Tilanne on kehittynyt vuosien varrella. Sitä ovat pohjustaneet niin poliittiset kuin uskonnolliset johtajat, monet yhteiskunnalliset tekijät. Niihin tulisi ennakoivasti vaikuttaa.

Suuri osa pakolaisista tulee sellaisista maista, joissa myös kristittyjä vainotaan. Tästä maailmanlaajasta vihanpidosta antaa valaisevan kuvan John L. Allen Jr. kirjassaan ”The Global War on Christians” (2013). Siihen kannattaa perehtyä.