Mitä jaat sitä saat

Kaikki elämässä on nykyään yksityistä. Kaikki on kovin julkista. Yksi esimerkki yksityisyydestä ovat ns. hiljaiset hautajaiset. Yhä useammat haluavat järjestää hautajaiset perheen kesken. Suru ja itku ovat intiimiä elämänaluetta. Etelä-Suomessa tämä on enemmän sääntö kuin poikkeus. Pohjoisessa ja idässä elää vielä yhteisöllisempi perinne. Hautajaisiin kokoontuu koko kylä.

Toisaalta kaikkein yksityisinkin voidaan jakaa FB:ssa tai muussa sosiaalisessa mediassa. Selfiet kertovat kaiken siitä, mitä syömme tai juomme, missä ja kenen kanssa liikumme, mitä teemme tai olemme tekemättä. Kaikki tämä tietenkin reaaliajassa.

Hallitus haastaa meitä talkoisiin, yhteisvastuuseen. Jos yksi kärsii, kärsikäämme kaikki. Yhteisöllisyyden perään haikaillaan niin kirkossa kuin yhteiskunnassa. Mielisairaalat purkautuivat ’avohoidoksi’ – ja ihmiset joutuivat usein heitteille. Kun kehitysvammalaitokset on purettu pieniksi asumisyksiköiksi, laitoksessa muodostunut yhteisö on hajonnut. Nimby-ilmiö ei vahvista yhteiskuntaan integroitumista.

Yksinäisyys on uusi kansantauti, joka kilpailee jo sydän- ja verisuonitautien kanssa. Siitä kärsivät kaiken ikäiset. Yksinäisen ihmisen kapeat hartiat eivät jaksa kantaa sitä, mitä yhteisön hartiat kantaisivat. Olen ollut sekä yhteisöllisissä että yksinäisissä hautajaisissa. Molemmissa surua jaetaan. Pienessä joukossa papin hartiat kannattelevat surua. Suuressa saattojoukossa se jakaantuu useille hartioille.

Surua voi jakaa myös sosiaalisessa mediassa. Erilaiset muistosivut ovat yleistyneet viime aikoina.

Suuressa joukossa myös sen ihmisen elämä, jota surraan, tulee laajemmin näkyväksi. Meillä on elämässä monenlaisia rooleja ja tehtäviä. Läheisimmätkään ihmiset eivät voi tietää kaikkea. Muistan omien vanhempieni hautajaisista kohtaamisia, joiden kautta tutustuin aivan uusiin puoliin vanhempieni elämästä.

Neljä vuotta sitten suru yhdisti Norjan kansan. Yhteinen suru vahvistaa yhteisöllisyyttä edelleen.

Mitä jaat, sitä myös saat!