Haluan kuolla

Profiilikuva
Blogit Rajalla
Kirjoittaja on kansliapäällikkö, joka pohtii uskontoa ja kirkkoa julkisessa tilassa.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Muutama päivä sitten mediassa kerrottiin, että 75 % suomalaisista hyväksyisi eutanasian laillistamisen. Uutinen perustui IRO Research Oy:n tekemän kyselytutkimukseen.

Suhtaudun tulokseen jonkin verran skeptisesti, vaikka en epäilekään sitä, että eutanasian hyväksyminen on lisääntynyt. Käsitteellisesti näin vaikeissa asioissa tulos riippuu paljon siitä, mitä ja miten asiasta kysytään. Suhtautuminen eutanasiaan ei ratkea yhdellä internet-paneelin kysymyksellä.

Yksi vaikeus eutanasiasta puhuttaessa on, että sille annetaan kansalaiskeskustelussa vaihtelevia merkityksiä. Määritelmän mukaisesti eutanasia tarkoittaa parantumattomasti sairaan ihmisen tarkoituksellista surmaamista hänen vapaaehtoisesta, toistuvasta ja oikeustoimikelpoisesta omasta pyynnöstään. (Saarni S., toim., ”Eutanasia”, Lääkärin etiikka. Suomen Lääkäriliitto.)

Eutanasia on siis aktiivista toimintaa. Siihen ei pitäisi sekoittaa esimerkiksi ”passiviinen eutanasia” kaltaisia epäselviä käsitteitä. Tehohoidon lopettamista silloin kun sillä ei lääketieteelliseltä kannalta katsottuna ole mahdollisuutta johtaa toivottuun tulokseen ei pitäisi kutsua eutanasiaksi edes passiivisessa muodossa. Näin siitäkin huolimatta, että todelliset tilanteet ovat usein moniselitteisempiä kuin käsitteellinen erittely antaa ymmärtää.

Kivun ja kärsimyksen taakka voi olla niin pelottava, että elämän avustettu päättäminen voi tuntua helpotukselta. Ajattelen kuitenkin, että tehokas kivun hoito ja toisen ihmisen läheisyys on paras mahdollinen vastaus eutanasiatoiveen takana mahdollisesti olevaan kivun ja yksinäisyyden pelkoon.

Jos yhteiskunta todella satsaisi saattohoitoon ja jos ihmisellä olisi turvallinen varmuus lempeästä hoidosta ja tehokkaasta kivunlievityksestä elämänsä loppuvaiheessa, vaatimukset eutanasian laillistamisesta todennäköisesti vähenisivät. Valitettavasti kasvava keskustelu eutanasian laillistamisesta voi heijastella myös heikkoa luottamusta asiantuntevan saattohoidon saatavuutta kohtaan.

Mahdollisuus laatia ns. hoitotahto on myös vaihtoehto, josta tulisi tiedottaa enemmän. Hoitotahtoa ei tule myöskään sekoittaa eutanasiapyyntöön, vaan siinä on kyse ihmisen oikeudesta saada kokea arvokas kuolema ja ilmaista tahtonsa elämän loppuvaiheen hoidosta.

Eutanasian perusteleminen potilaan toistuvaan pyyntöön vetoamisella kuulostaa vakuuttavalta. Pyynnön tulkinta ei ole kuitenkaan ole välttämättä yksinkertainen asia.

Jorma Laulaja onkin kirjassaan Elämän oikea ja väärä: Eettiset valinnat tänään todennut viisaasti: ”Vaikka toimittaisiin sairaan ihmisen pyynnöstä, tahdon ilmaisun vakavuus ja pysyvyys ei ole itsestään selvä. Sairaan toivomusta saada kuolla ei aina voi ymmärtää kirjaimellisesti. Syvimmiltään hän voi tarkoittaa, että hänen on raskasta elää ja että hän haluaa vapautua kivuistaan, ahdistuksestaan tai peloistaan. Sanoessaan haluavansa kuolla potilas voi itse asiassa kysyä, kuinka hän jaksaisi elää. Vaikean sairauden herättämien tuntemusten varaan on epävarmaa rakentaa yleistä eettistä käytäntöä.”

Keskustelua eutanasiastakin käydään kulloisessakin yhteiskunnallisessa viitekehyksessä. Juuri tällä hetkellä keskustelua hallitsevat huolipuhe vanhusten määrän lisääntymisestä, huoltosuhteen heikkenemisestä sekä sosiaali- ja terveysmenojen räjähtäminen käsiin.

Mitäpä jos tässä ilmapiirissä parantumattomasti sairas ihminen päätyisi pyytämään avustettua kuolemaa sillä perusteella, ettei halua olla ”vaivaksi” ympäristölleen ja yhteiskunnalle, jolle hän tajuaa olevansa vain taloudellinen rasite. Tämä on hyvinkin ajankohtainen kysymys näinä terveydenhoidon priorisoinnin aikoina.

Yksi uusista tavoista perustella eutanasiaa on puhua siitä ihmisoikeutena. Näin teki toimittaja Yrjö Rautio kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa. Eutanasian ihmisoikeusperustelu ei ole vakuuttava. Pikemminkin se on omiaan hämärtämään ihmisoikeuksien käsitettä. Ihmisoikeuskeskuksen johtaja Kristiina Kouros onkin todennut, että ”jos ihmisoikeuksiin vedotaan jatkuvasti ja tilanteita erottelematta, oikeuksien painoarvo saattaa heikentyä”.

Kärsimys ja kipu ovat kantajalleen sanoinkuvaamaton taakka, josta lähelläkin olevalla ihmisellä voi olla vain aavistus. Rohkenisiko silti kysyä, eikö muutamakin kuukausi parantumattomasti sairaan kohdalla voi olla arvokasta elämää, kunhan kivun lievityksestä ja lempeästä hoidosta huolehditaan.

Arkkipiispa Kari Mäkinen on todennut, että ”eutanasiakeskustelun … vaarana on houkutus yrittää ratkaista ratkaisematonta. Ihminen ottaa itselleen kovin suuren roolin, jos ajattelee osakseen päättää siitä, kulkeeko kuolema hänen rinnallaan ja miten lähelle ja miten se tulee, niin kuin ihminen voisi päättää syntymästään tai siitä, keitä ihmisiä elämänsä aikana kohtaa, millaisia sairauksia sairastaa, tai kenen elämä on arvokasta ja kenen ei.”

Ihmiskunnan ja uskontojenkin suurin kysymys on kysymys pahasta ja siitä, miksi Jumala sallii kärsimyksen. Kysymys on hyvin vaikea, eikä kukaan elämää vähänkin syvemmältä kokenut ihminen voi puhua siitä kevyesti.

Kärsimystä ei kuitenkaan voi poistaa millään lakimuutoksella. Se on ja pysyy ihmisyyden kipeimpänä kysymyksenä ja suurimpana mysteerinä.

Seuraa kirjoittajaa facebookissa ja twitterissä.