Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Puoluejohtajat paljastivat heikkoutensa

Milla Rautiainen
Blogit Rajalla 4.3.2015 10:35

 

Pääministeri Stubb ja valitovarainministeri Rinne

Pääministeri Stubb ja valtiovarainministeri Rinne

Kirkon arvoillassa Helsingin tuomiokirkon kryptassa (katso lähetys) juontaja Heli Karhumäki läväyttää eduskuntapuolueiden puheenjohtajille kysymyksen: ”Jääkö teille koskaan epävarmuus siitä, tuliko isoissa linjoissa tehtyä oikeita päätöksiä?”

Seuraa useamman sekunnin hiljaisuus. Kenties kysymys hämmentää konkaripoliitikkoja, suvereeneja supliikkimiehiä ja -naisia. Tai ehkä kaikki eivät vain halua vastata.

Sitten ensimmäinen käsi nousee.

”Kyllä. Monesti jää epävarmuus. Vaikka kuinka hyvin yrittää arvioida, on vaikeaa tietää, kuinka päätös lopulta vaikuttaa”, tunnustaa Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki.

Hän huomauttaa, että politiikassa tehdään liikaa päätöksiä liian nopealla aikataululla. Esimerkkinä hän mainitsee osinkoveropäätöksen, jonka hallitus joutui muuttamaan, koska päätöksen perusteena olleet laskelmat eivät pitäneetkään paikkaansa.

Pääministeri, kokoomuksen puheenjohtaja Alexander Stubb komppaa:

”Ei ole yhtään sellaista hetkeä, ettei tuntisi tiettyä epävarmuutta tehdystä päätöksestä. Joskus tuntuu, että poliitikolta odotetaan täydellisyyttä ja että olisi olemassa kaikkivoipainen poliitikko. Ei ole. Tässä ammatissa pitää olla itselleen armollinen ja hyväksyä, että aika usein myös epäonnistuu, ja mennä siitä eteenpäin.”

Nojatuolissa ruuvipenkin sijaan

Kun ilta on edennyt pidemmälle, demareiden Antti Rinne myöntää olevansa häpeissään siitä, ettei Suomi ole saanut pidettyä kiinni lupauksestaan nostaa kehitysyhteistyön määrärahoja 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Kristillisdemokraattien Päivi Räsänen puhuu koko kaartin puolesta:

”Koko tämä rivistö tässä joutuu nöyrästi tunnustamaan, ettemme ole päässeet asettamaamme tavoitteeseen”, Räsänen toteaa.

Kirkon arvoillassa 26.2. eduskuntapuolueiden puheenjohtajat ja varapuheenjohtajat joutuivat vain semitiukkaan vaalitenttiin.

Ruuvipenkkiin survoutumisen sijaan he saivat istahtaa pehmeisiin nojatuoleihin tunnelmallisesti valaistussa kirkkotilassa.

Tässäkö syy siihen, että puoluepomot uskalsivat julkisesti paljastaa inhimillistä puoltaan?

Vai oliko kimmokkeena arkkipiispa Kari Mäkisen avauspuhe, jossa hän pureutui poliitikkoihin kohdistuviin vaatimuksiin?

Arkkipiispan mukaan elämme kulttuurissa, jossa kaikkien ihmisten – myös poliitikkojen – on koko ajan lunastettava omaa paikkaansa ja arvoaan.

”Vaatimusten keskellä voi näyttää siltä, että ymmällään olo, epävarmuus ja ristiriitojen myöntäminen ovat heikkouden ja tappion merkkejä. Siksi on tärkeää, että tämä ilta vietetään kirkossa. Täältä käsin ymmällään olo ja hitaus eivät ole heikkoutta vaan rohkeutta. Tämä on armollisuuden paikka.”

Pala arvoillan tunnelmasta eduskuntatyöhön

Eduskuntavaalit lähestyvät vauhdilla, ja lähiviikkoina poliitikot joutuvat paljon tiukempiin vaalitentteihin, jos media hoitaa kunnialla tehtävänsä.

Myös varsinaisessa eduskuntatyössä kansanedustajien kuuluu joutua välillä koville, sillä valta ja vastuu kulkevat käsi kädessä.

Silti jäin miettimään, mitä tapahtuisi, jos osan kirkon arvoillan tunnelmasta saisi siirrettyä Helsingin tuomiokirkosta parin kilometrin päässä sijaitsevalle vallan päakallonpaikalle, eduskuntaan.

Toimintakulttuuria ei pidä tietenkään kokonaan romuttaa, mutta mitä tapahtuisi, jos keskellä tositoimia vallanpitäjät voisivat joskus avoimesti myöntää epävarmuutensa?

Mitä tapahtuisi, jos he voisivat joskus saman tien päätöksen tehtyään tunnustaa tehneensä megavirheen – eivätkä vasta ikuisuuden päästä, jos silloinkaan?

Mitä tapahtuisi, jos kansanedustajat voisivat virheen huomattuaan tehdä heti perään toisenlaisen päätöksen – ilman pelkoa suuressa salissa singahtelevista takinkääntösyytöksistä?

Jos epävarmuuden, heikkouden ja häpeän myöntäminen tuntuu vaivaannuttavalta, niin kelpaisiko rahansäästö motiiviksi?

Kuinka paljon veronmaksajien euroja säästyisi, jos virheelliset päätökset voisi korjata heti, eikä vasta kuukausien tai vuosien päästä?

Olisiko viime kädessä koko kansa etu, jos politiikkaan saataisiin ripaus enemmän inhimillisyyttä?