Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Henkisyyden aalto pyyhkäisee idästä, jääkö kirkko rannalle?

Jyri Komulainen
Blogit Rajalla 17.2.2015 12:51

Ramana Maharishin katse on intensiivinen ja olemus levollinen. Seinille ripustetut valokuvat todistavat miehestä, jonka kohtaaminen on epäilemättä tehnyt syvällisen vaikutuksen.

Ramanan kuolemasta on pian kuusikymmentä viisi vuotta. Etelä-Intian Tiruvannamalaissa sijaitsevasta Sri Ramana Ashramista on muotoutunut yksi Intian henkisen taivaan kiintotähdistä, joka vetää magneetin tavoin puoleensa myös länsimaalaisia.

Katson, kuinka palvojat laulavat ylistystä yhdelle Intian suurimmista henkisistä opettajista ja kiertävät hänen hautaansa (samadhi). Intensiivinen palvonnan ja meditaation tunnelma saa ajatukseni kulkeutumaan siihen, miten saisin kollegani Suomessa havahtumaan aikamme uskonnolliseen todellisuuteen.

Itä on vakiintunut ilmansuunnaksi, josta monet länsimaalaiset hakevat valoa elämäänsä. Matkustaminen ei ole välttämätöntä, sillä kirjojen ja erilaisten henkisten opettajien kautta itä on läsnä myös lännessä.

Tarkemmin analysoitaessa ”Itä” ja ”Länsi” osoittautuvat historiallisesti rakentuneiksi mielikuviksi, joiden alle niputetaan surutta iso joukko keskenään erilaisia ajattelutapoja. Ei ole olemassa mitään stereotyyppistä Itää tai Länttä.

Toisaalta tosiasia on, että monet mieltävät itämaisen viisauden asiaksi, joka tarjoaa tarkistuspisteen länsimaiselle kulutusyhteiskunnalle. Näin siitäkin huolimatta, että matkailijaa odottaa Intiassa mielenrauhan sijasta ensimmäisenä joukko dollarinhimoisia riksha-kuskeja.

Miten kirkko pystyisi kytkemään evankeliumin mielekkäästi Tiruvannamalaihin suuntaavien henkisten etsijöiden maailmaan? Joukossa on epäilemättä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä, joten kysymys ei ole kaukaa haettu.

Koska uususkonnollisuus on monimuotoista, ei ole yhtä yksiselitteistä sapluunaa sen kohtaamiseen.

Esimerkiksi Ramana Maharishi opetti advaita-filosofiaa, jonka mukaan on oivallettava kaiken perustana oleva Perimmäinen Itse. Kristillinen evankeliumi tulisi näin ollen Tiruvannamalaissa ilmaista niin, että se vastaisi kysymykseen Perimmäisestä Itsestä.

Mutta joku toinen matkustaakin Aasiaan kuullakseen Buddhan sanoman, jonka ytimessä onkin päinvastainen ajatus: Ei ole mitään Itseä, ei Jumalaa, vain jatkuva muutosten virta, johon ei tule tarrautua!

Kaksi vastakkaista itämaista visiota siitä, mikä on Perimmäinen Todellisuus. Molemmille on kuitenkin yhteistä ajatus äkillisestä valaistumisesta, joka saavutetaan henkisten harjoitusten kautta.

Miten ilmaista evankeliumi niin, että sillä olisi tarttumapintaa intialaisperäiseen valaistumisdiskurssiin? Siinäpä kirkon keskeinen kysymys kolmannen vuosituhannen henkisen etsinnän keskellä.

Vastausten löytäminen edellyttää sitä, että kohdataan aikamme henkisyys, kuunnellaan tarkkaavasti ja vakavasti sen sydänääniä. Vain näin voi alkaa hahmottua, mitä Kristus voisi merkitä henkisyyden aallon kohinassa.

Jotain Jeesus maailman pelastajana merkitsee epäilemättä myös Tiruvannamalaissa. Mutta tämän merkityksen ilmaiseminen vaatii radikaalistikin uusia sanoja ja jopa murtautumista sanojen tuolle puolen.

Kristinuskoon on aina kuulunut sanojen paljouden ja opillisten määritelmien lisäksi mystinen traditio. Oma aikakautemme vaatiikin nyt etsimään uudenlaista kristillistä mystiikkaa, jotta kirkko koskettaisi myös oman aikamme henkisiä etsijöitä.

PS Ajankohtaisia pohdintoja aihepiiristä voi lukea kirkon uskontodialogisen asiantuntijan Pekka Yrjänä Hiltusen Intia-blogista.

PS2 Oma perusteellisempi pohdintani kirkon missiosta uushenkisyyden keskellä löytyy täältä.

Jyri Komulainen

Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.

Keskustelu