Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Miksi puhe liberaaleista ja konservatiiveista on niin eilispäivää?

Jyri Komulainen
Blogit Rajalla 18.11.2014 10:54

Seurakuntavaalien jälkimainingeissa on pursunnut analyyseja siitä, miten liberaalit ja konservatiivit ovat pärjänneet vaaleissa. Jopa kirkon tiedotuskeskus uutisoi, että ”Helsingissä vaalit ovat voittaneet liberaalit, mutta muualla Suomessa konservatiivit ovat enemmistössä”. Kirkkopoliittiset leirit ovat siis vähintään puolivirallisia.

Asetelmaa hämmentää se, että epämääräisiin käsitteisiin ladataan – kirjoittajasta riippuen – vaihtelevia sisältöjä. Eräskin itsensä liberaalien puolelle mieltävä kirjoittaja näkee liberaalin viittaavan ”lähinnä muutosvalmiuteen ja avoimuuteen tarkastella kirkon uskoa muutoksen keskellä”.

Vaikka itsekin saatan joskus käyttää ”liberaalia” ja ”konservatiivia” kuvailevina termeinä, niissä on jotain syvästi ongelmallista.

En ota tällä niinkään kantaa siihen, kuinka tarkasti termit voivat kuvata suomalaista kirkollista kenttää. Haluan pikemmin muistuttaa sitä, että meidän kotikutoiset jakolinjamme eivät toimi kovinkaan kauan, jos hypätään jumbojettiin ja matkustetaan sinne, missä kristinusko elää dynaamista kasvukautta.

Heräsin luokittelujemme ongelmallisuuteen vuosia sitten opiskellessani ekumeenisena stipendiaattina Intiassa. Havaitsin tuolloin, että useimpien opiskelijatoverieni ajatusmaailmaa oli vaikea karsinoida suomalaisiin lokeroihin.

Tuleva intialainen pastori saattoi kertoa minulle kantanaan, että hindut pelastuvat lopulta aivan kuin kristityt. Eli ilmiselvä liberaali ehdin jo ajatella! Sitten huomasin saman henkilön olevan erittäin hämmentynyt siitä, että Suomessa jopa kristityt elävät usein avoliitossa. Eli onko hän sittenkin konservatiivi, kun hänen seksuaalieettiset näkemyksensä ovat vanhakantaisia? Lopulta tajusin, että parempi unohtaa koko jaottelu ja yrittää hahmottaa maailmaa jostain toisesta näkökulmasta…

Perehdyttyäni sittemmin globaaliin kristinuskoon kirjojen ja matkojenkin kautta, vaikutelmani on vain kirkastunut.

Ensinnäkin kristinusko on niin moninainen ja monivivahteinen ilmiö, että oman näkökulman esittäminen ”kristillisenä” typistää ja jopa vääristää todellisuutta.

En kiistä, etteikö olisi joku raja, jonka jälkeen yksittäinen kanta ei ole ”kristillinen”: rajan määritteleminen vaatii kuitenkin aikaa ja riittävän laajan kaikupinnan, joten suomalaisessa aikalaiskeskustelussa yksistään se ei ratkea.

Esimerkiksi klassiset uskontunnustukset pyrkivät kiteyttämään uskon ytimen omana aikanaan. Huomionarvoista on, että prosessi vei vuosisatojen ajan eikä lopputulos silti ollut täydellinen: painopiste jäi liiaksi dogmaattisiin määritelmiin ja kielenkäyttö tuon ajan hellenistisen filosofian mukaiseksi, mikä on paikoin ongelmallista nykypäivän näkökulmasta. Silti ne ovat se, mitä meillä tietyn historiallisen jatkumon lapsina on.

Jos jotain historiasta opimme, niin nöyryyttä. Kristinuskossa on oma dynamiikkansa, jonka viemiseksi eteenpäin tarvitsemme jatkumon Uuden testamentin lehdiltä aukeavaan kielenkäyttöön ja elämänmuotoon. Samalla meillä on velvollisuus tuoda tämä kaikki esiin uudella kielellä juurtuen erilaisiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin tilanteisiin.

Kristitty ei voi olla konservatiivi mutta ei myöskään liberaali, ainakaan jos edellinen tarkoittaa jumiutumista menneeseen ja jälkimmäinen tradition halveksimista.

Toiseksi, moninaisuudesta huolimatta – tai ehkä juuri sen tähden – on globaalissa kristinuskossa nähtävissä eri laitamia yhdistäviä ekumeenisia kehityslinjoja. Esimerkiksi Global Christian Forum pyrkii ”laajemmassa ekumeniassaan” tuomaan yhteen Kirkkojen Maailmanneuvostoon kuuluvia ja kuulumattomia kirkkoja laittaen painon evankelikaalisille ja karismaattisille yhteisöille, jotka katolisuuden ohessa ovat maailmanlaajuisesti suurimpia kristinuskon muotoja.

Samaan aikaan on herätty siihen tosiasiaan, että kirkon missio on kokonaisvaltainen – siihen kuuluu sekä evankeliumin julistus että sosiaalieettinen vastuunotto kaikkein köyhimmistä. Esimerkiksi globaalin etelän ruohonjuuritason helluntailaisuus on yllättävänkin sosiaalieettistä ja joskus jopa poliittista.

Hyvä esimerkki rajoja ylittävästä yhteistyöstä on Kirkkojen Maailmanneuvoston, Maailman Evankelisen Allianssin ja Paavillisen uskontodialogin neuvoston taannoin julkaisema yhteinen asiakirja Christian Witness in a Multi-Religious World. Muutama vuosikymmen sitten olisi ollut vaikea kuvitella näinkin laajalla kristittyjen yhteistyöllä tuotetun asiakirjan voivan nähdä päivänvalon.

En halua siivota maton alle sitä tosiasiaa, että kristittyjen välille on syntynyt myös uusia jakolinjoja esimerkiksi liittyen homoseksuaalisuuteen. Toisaalta erimielisyyksissä, jotka ovat repineet erityisesti anglikaanisia ja luterilaisia maailmanyhteisöjä, heijastuvat maanosittain vaihtelevat yhteiskunnalliset kontekstit.

Ja koska kontekstit vaihtelevat, joudutaan kristittyjen ekumeenisessa yhteistyössä myös opettelemaan kuuntelemaan tarkkaan toinen toisia.

Pakka on joka tapauksessa lopullisesti sekaisin. Kristinuskon dynamiikkaa, joka toteutuu erilaisissa konteksteissa, on vaikea luokitella. Liberaalit ja konservatiivit piirteet lomittuvat toisiinsa, eivätkä paikannu suomalaisen kirkkopolitiikan vanhentuneelle kartastolle.

Näkyvin esimerkki tästä kaikesta on Franciscus.

Latinalaisamerikkalainen jesuiittapaavi rikkoi protokollan jo ensimmäisessä esiintymisessään pyytämällä Pietarin kirkon aukiolle kokoontuneita ihmisiä rukoilemaan puolestaan. Paavina hän on puhunut enemmän paholaisesta kuin edeltäjänsä, identifioinut monta kertaa itsensä ”syntiseksi” ja ilmaissut olevansa katolisen kirkon uskollinen poika.

Samaan aikaan Franciscus haluaa avata kirkon ovet auki kaikille ja laittaa kaiken keskukseen yksityistapaukset periaatteellisen kinastelun sijaan.

Viimeksi mainittu käy hyvin ilmi lukemisen arvoisessa jesuiittalehden haastattelussa, jossa Franciscus muun muassa toteaa: ”Minulta kysyttiin kerran provokatiivisesti, hyväksynkö homoseksuaalisuuden. Vastaisin toisella kysymyksellä: ’Kerropas. Kun Jumala katsoo homoseksuaalia, hyväksyykö hän tuon henkilön olemassaolon rakkaudella vai hylkääkö ja tuomitseeko? Meidän tulee aina pitää mielessä persoona.’”

Minulla on ehdotus. Lopetetaan toinen toistemme luokittelu ”liberaaleiksi” tai ”konservatiiveiksi”. Paavilta ja sadoilta miljoonilta muilta globaalin etelän kristityiltä opimme, että kristityn pitää olla ennemmin radikaali omassa kontekstissaan. Radikaali kuten Jeesus Nasaretilainen, joka haastoi kovilla sanoillaan itseriittoiset valtaapitävät mutta suhtautui armollisesti köyhiin ja epäonnistuneihin.

Jyri Komulainen

Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.

Keskustelu

Näitä luetaan juuri nyt