Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Mistä kirkko ei osaa viestiä?

Iiris Kivimäki
Blogit Rajalla 23.9.2014 12:40

Tässä viimeisessä kolumnissani Rajalla -blogiyhteisössä teen täyden tunnustuksen. Olen epäonnistunut siinä, mistä minulle on kirkossa palkkaa maksettu. En ole kirkon viestijänä osannut viestiä siitä, mistä minun olisi pitänyt.

En – vaikka minulla on ollut työtovereina parhaita kirkon ”kasvoja” sanoittamassa viestejä, on ollut erinomaisia kouluttajia kirkon brändistä, muutosviestinnästä ja kriisivalmiudesta. On ollut hienoja hetkiä hengellisen elämän some- ja verkkohankkeissa ja kirkkoyhteisön sisäisen viestinnän kehitystyössä.

Ammattitaidottomuus ei liity aiheisiin kirkon jäsenmäärän vähenemisestä. Mistään jäsenkadostahan kirkossa ei ole kyse. Eikä se liity seksuaalivähemmistöjen asemaan kirkossa, ei lähetysmäärärahojen jakamisperusteisiin seurakunnissa, ei vaiettuun väkivaltaan, epäämiseen, hiljentämiseen tai väärään vallankäyttöön kirkossa.

Tunnustan, että en ole osannut viestiä kirkon ydinsanomasta, vanhanaikaisesti sanottuna evankeliumista. Sitä on yritetty ponnistaa julkisuuteen Pyhä-painopisteillä ja Usko, toivo, rakkaus –kampanjoilla. Evankeliumi-sana on valitettavasti kaapattu muihin tarkoituksiin, vaikka se on kristinuskon peruskäsite.

Wikipediassakin tunnustetaan evankelioinnista, että  ”Tämä kristinuskoon liittyvä artikkeli on tynkä.” ja artikkelin lähteenä on TV 7:n kustannus. ”

Evankeliumi on omassa käsitteistössäni se jokin ihme, mikä luo toivoa, sytyttää ihmisiä pyrkimään hyvään, saa luopumaan omastaan, tekemään hyviä tekoja, jopa uhraamaan itsensä toisen puolesta. Se antaa toivon siitä, että kaikki ei ole tässä. Että on toiseus. Että on Hyvyys. Että on jälleen näkemisen toivo. Että on armo.

Ja kuitenkin juuri tätä outoa, nykysanastoon kuulumatonta evankeliumia ihmiset kirkolta kyselevät ja kaipaavat. Sitä kysyttiin jopa päätoimittajien tapaamisessa – viestikää meille hengellisistä maailmasta ja spiritualiteetista!

Kirkon ydinsanomaa evankeliumista on mahdotonta viestiä, koska emme enää jaa samaa todellisuutta ja käytä samoja sanoja tai kuvia kuin vielä muutama vuosi sitten. Armoa ei saa puristettua kampanjamateriaaliin tai toivoa nettisivun valokuvakaruselliin. Uskoa ei voi yrittää toisessa synnyttää muutoin kuin väkivalloin. Eikä sellainen muutos ole pysyvää.

”Näin ollen me hylkäämme sellaisen vääränä ja vahingollisena pitämämme opetuksen, jonka mukaan evankeliumi on varsinaisesti parannus- eli nuhdesaarnaa eikä pelkkää armon julistamista. Tuollainen opetus tekee evankeliumista uudestaan lain opin, pimentää Kristuksen ansion ja tekee Raamatusta hämärän, riistää kristityiltä oikean lohdun ja päästää paavilaisuuden takaisin kirkkoon”, sanotaan tunnustuskirjoissa.

Paavista tykkään ja monista matkan varrelle sattuneista jesuiittaveljistä. Heidän kanssaan on saanut olla aika helposti, ilman opillista vaatimusten taakkaa. Armollisesti.

Meidän oma luterilaisen maamme konteksti on oma kontekstimme.  Vaikka kirkollinen viestintä ei saa tulta roihuamaan, on luterilainen evankeliumi ehkä meille sopiva hiljainen tuuli, turvallinen elämää kantava, ihmisarvoa tukeva voima. Vähäeleinen luottamus siihen, että Kristus on läsnä diakonian, perheneuvonnan kohtaamisissa.  Selviytyjät -kohtaaminen kertoo siitä, miten puolustetaan kehitysmaiden vammaisen elämää.

Arkkipiispa allekirjoittaa Tasaus-keräyksen

Vilahtiko tuossa kuitenkin jotain Hyvää Sanomaa?

—  Kiitos sinulle, kun kuljit kanssani tänne asti. Jatkan työtäni kirkollisessa viestinnässä Suomen Lähetysseurassa ja bloggaan jatkossa kotimaa24.fi- ja kirkonkellari.fi –yhteisöissä.