Suomettunut Suomi vaikenee maailman uskonnonvapausrikoksista
”Vanhassa kunnon Neuvostoliitossa” harjoitettiin kristittyjen painostusta, jota vainoksikin voi kutsua. Vankila ja Siperia tulivat tutuksi monelle papille ja julkisesti uskoaan tunnustavalle ”yhteiskunnan viholliselle”.
Suomessa tämä kaikki tiedettiin hyvin. Erityisen hyvin asia tiedettiin ulkoministeriössä ja valtiojohdossa. Asiasta ei kuitenkaan sopinut juurikaan puhua ääneen toisen maailmansodan jälkeen. Elettiin suomettumisen syvintä aikaa. Kristittyjen vainoista rajan takana yksinkertaisesti vaiettiin – mitä nyt muutamat ”häiriköt” jaksoivat asiasta meteliä pitää.
Nyt kun ei ole Neuvostoliittoa tai muita vastaavia pidäkkeitä, voisi kuvitella, että kristittyjen ja muiden uskonnollisten vähemmistöjen vainot eri puolilla maailmaa olisivat näkyvällä paikalla Suomen ulko- ja ihmisoikeuspolitiikassa. Mitä vielä! Sama vaikenemisen ja hyssyttelyn linja jatkuu edelleen.
Otetaanpa pari esimerkkiä. Kesällä maailmaa järkyttivät uutiset Irakin ikivanhan kristityn vähemmistön via dolorosasta.”Kääny muslimiksi tai kuole” oli pelkistetysti sanoen raakalaismaisen islamilaiseksi kalifaatiksi itsensä nimenneen terroristijoukon viesti. Muutamia viikkoja myöhemmin tietoisuuteen nousi myös jesidi-vähemmistön vaino.
En ole nähnyt yhtään lausuntoa Suomen ulkopoliittiselta johdolta, jossa olisi varsinaisesti tunnistettu ja tuomittu tapahtumien ytimessä oleva vaino uskonnon perusteella. Viime päivinä sentään asiaan on viitattu, mutta enemmänkin yleisesti Isis-järjestön terrori tuomiten.
Ero on suorastaan silmiinpistävä, kun katsotaan USA:n ja läntisen Euroopan johtajien kommentointia. Näissä kommenteissa (presidentti Obama, pääministeri Cameron jne.) on puhuttu asian oikealla nimellä: kristittyjen ja muiden uskonnollisten vähemmistöjen vainosta.
Toinen esimerkki: Keväällä maailmaa järkytti sudanilaisen Meriam Ibrahimin kohtalo. Hän oli kuolemaan tuomittuna sudanilaisessa vankilassa jumalanpilkasta ja uskonnonvaihtamisesta. Tilanteen traagisuutta lisäsi vielä se, että Meriam Ibrahim synnytti toisen lapsensa vankilassa konkreettisesti jaloistaan ketjuihin kahlittuna. Hän olisi voinut välttää kuolemantuomion, jos olisi kieltänyt uskonsa ja kääntynyt muslimiksi. Sitä hän ei kuitenkaan ollut valmis tekemään.
Voisi kuvitella, että tällainen maailmaa kuohuttanut laajaa julkisuutta saanut räikeä ihmisoikeusloukkaus synnyttäisi Suomen ulkopoliittisessa johdossa kommentoinnin tarvetta. Yhtään julkista kommenttia Meriam Ibrahimin tilanteesta tai vetoomusta hänen puolestaan en Suomen ulkopoliittisesta johdosta tai ulkoministeriöstä kuitenkaan havainnut. En myöskään kannanottoa, jossa yksittäistapaus olisi nostettu laajempaan viitekehykseen. Cameronilla ja lukuisten muiden Euroopan maiden johtajilla sen sijaan riitti aikaa ja näkemystä ottaa kantaa ja vedota Meriam Ibrahimin vapauttamisen puolesta. Maailman johtajien vetoomukset varmasti myös vaikuttivat siihen, että lopulta Ibrahim vapautettiin.
Tässä vaiheessa varmaan nousee mieleen vanha vasta-argumentti, että Suomen ulkopolitiikka ei ole koskaan ollut julkilausumapolitiikkaa. Harjoitetaan hiljaista diplomatiaa julkisuudelta piilossa. Hyvä, jos näin tehdään. Maailma on kuitenkin muuttunut. Asioiden ääneen sanomisella ja puolen ottamisella on ihmisten mielissä aivan toisenlainen merkitys kuin aiemmin. Sana on teko myös ulkopolitiikassa, aivan erityisesti ihmisoikeuspolitiikassa.
UM:n nettisivuilla kerrottuihin Suomen ihmisoikeuspolitiikan painopisteisiin uskonto tai uskonnonvapauskysymykset eivät kuulu. Painopisteitä ovat naisten, lasten, vammaisten, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sekä alkuperäiskansojen oikeudet. Kaikki äärimmäisen tärkeitä asioita!
Mutta miksi painopisteistä puuttuu uskonnonvapauskysymykset ja uskonnollisten vähemmistöjen vainon vastustaminen. Suomen vaikenemiselle voi olla monia syitä. Yksi lienee se, että uskonto on Suomessa totuttu mieltämään niin voimakkaasti yksityisasiaksi, ettei aina ymmärretä uskonnollisella vakaumuksella olevan aivan toisenlainen rooli monissa muissa kulttuureissa.
Toivottavasti vaikeneminen ei kuitenkaan johdu siitä, ettei uskonnollista vainoa ilmiönä tunnettaisi. Amerikkalaisen Pew Research Centerin mukaan uskontoon perustuvat vainot ovat lisääntyneet viime vuosina. Vuosien 2006-2012 aikana kristittyjä vainottiin 151 maassa, muslimeja 135 maassa ja juutalaisia 95 maassa. Maailmanlaajuisesti eniten vainoa kokevat nimenomaan kristityt.