Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Maratonviha ja sovinnon ongelma – Israel, Palestiina ja isovanhemmat

Iiris Kivimäki
Blogit Rajalla 6.8.2014 10:56

Israelin ja Palestiinan vihanpito on kärjistynyt kesällä kaiken tuhoavaksi maasodaksi Gazassa. On pommitettu kouluja, voimalaitoksia ja asuinalueita. Kuolonuhreja ja vammautuneita on tuhansia. Kaupunkisodassa yli 200 000 ihmistä on paennut kodeistaan eikä ahtaalta Gazan kaistaleelta pääse mihinkään.

Toisaalta hyökkääjä joutuu katsomaan uhrejaan silmästä silmään. Maasodassa sotilaita yleensä kaapataan ja heitä käytetään vaihdannan välineinä. Pelossa eläminen synnyttää vihaa, joka moninkertaistuu loukkauksista. Maasta halutaan pois. Ne jotka pystyvät, lähtevät.

Toinen kesäinen keskustelunaihe – aivan eri mittakaavassa – mutta yhtä lailla elämää antava, rajoittava ja haavoittava on sukulaissuhteet. Kesällä nousevat pintaan paitsi perheen omat ongelmat, myös sukulaiset ja erityisesti isovanhempien puuttuminen perheen elämään ja oikeuksiin lapsenlapsistaan.

Selfie-maailmassa minä olen keskiössä. Minulla on oikeuksia. Minua ei loukata.

Maailma on kuitenkin yhä rakennettu ”toisie”n varaan – emme voi ihmisinä yleensä elää kuulumatta nettiryhmään, yhteisöön, sukuun, valtioon tai kirkkoon. Elämme yhä laumoissa – halusimme tai emme.

Konfliktissa ei voi vaan syyttää toista osapuolta vaan on yritettävä tehdä jotain, jotta tilanne laukeaisi. On juotava paljon kahvia, keskusteltava ja istuttava saman pöydän ääressä.

Lähi-idän vihanpitoon presidentti Martti Ahtisaari kommentoi kesällä, että hän ei lähtisi siihen konfliktiin sovittelijaksi, koska ne, joilla on vaikutusvaltaa eivät sitä käytä.

Sukulaisten välisessä vihanpidossa on kyse siitä, että sovittelijaa ei ole tai yritys tulee liian myöhään. Ennaltaehkäisevä rauhanpito olisi paljon sovittelua parempi. Kärjistyneessä tilanteessa ei kyetä näkemään muuta kuin että minua on loukattu, minun itsemääräämisoikeuttani kyseenalaistettu tai minua on häpäisty. Olen uhri. Vahvempi osapuoli määrää rajat.

Tutkijan viisaus sovinnon vaikeudesta Lähi-idässä liittyy siihen, että sekä palestiinalaiset että israelilaiset näkevät itsensä uhreina. Siksi kummallakaan ei ole varaa lähteä etsimään rauhaa tai löysätä vaatimuksistaan.

Sovinto vaatii erittäin paljon. Se on vasta hauras alku asennemuutokselle ja luottamuksen rakentamiselle. Samat lainalaisuudet ”meitsien” syntymiselle, rauhanomaiselle rinnakkainelolle ja yhteydenpidolle koskevat niin kaukaisia kuin läheisiäkin konflikteja.

Sovinto vie voimia. Mutta vielä enemmän kuluttaa kaiken tuhoava viha. Anteeksiantamisen tie on pitkä, mutta ellei sille  tielle lähdetä, siirtyy viha kolmanteen ja neljänteen sukupolveen.

Kenellä on varaa konfliktissa löysätä vähän, löysätköön.

Anteeksiantaminen onkin sitten kokonaan oma juttunsa.