Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Miten mindfulness herätti minussa kapitalismikriittisiä ajatuksia

Jyri Komulainen
Blogit Rajalla 23.6.2014 11:15

Osallistuin koulutukseen, joka liittyi työelämään ja johtamiseen. Koulutusjaksoilla kohtasin omakohtaisesti ilmiön nimeltä mindfulness. Hiljentymisharjoitus herätti mielessäni ajatusten virran, jonka pinnalla kelluivat Buddha, paavi Franciscus ja myöhäiskapitalistinen kulutusyhteiskunta.

Mindfulness on noussut suureen suosioon. Aiheeseen liittyvistä kursseista tai kirjoista internethaku tuottaa runsaasti suomenkielisiä tuloksia.

Suomeksi puhutaan myös ”tietoisesta läsnäolosta”, ”hyväksyvästä läsnäolosta”, ”läsnäolon taidosta” tai ”tietoisuuden taidosta”.

Pyrkimyksenä on harjoittaa mieltä niin, että ajatusten harhailun, automatisoituneiden toimintojen ja jatkuvan ilmiöiden nimeämisen sijasta voisi osata vain olla. Havainnoida ja hyväksyä todellisuus sellaisena kuin se on tässä ja nyt.

Lyhyesti mindfulnessin voisi määritellä psykologisoiduksi ja länsimaistetuksi versioksi buddhalaisesta meditaatiosta.

Ilmeistä on, että tietoisen läsnäolon taidoille on kysyntää hyperaktiivisen tiedonvälityksen ja maanisen aikataulutuksen keskellä.

Mitä sitten ajattelin mindfulnessista?

Harjoitteisiin osallistuminen vahvisti ennakko-olettamukseni, että mindfulnessilla on oma arvonsa. Kyse ei ole vain hetkittäisestä mielen kirkastumisesta tai irtipäästämisen kokemuksesta kesken kurssipäivän. Kyse on paljon merkittävämmästä asiasta: mindfulness tuo Buddhan viisauden hedelmiä länsimaiseen käyttöön. Buddhalaisessa perinteessä, jos missään, on luodattu ihmismielen lainalaisuuksia ja sitä kautta todettu, miten levottomia sisimmiltään olemme. (Saman muuten totesi lännessä kirkkoisä Augustinus, joka näki ratkaisuksi levon löytämisen olemisen alkulähteessä eli Jumalassa.)

Mieleeni nousi kuitenkin myös kriittisiä kysymyksiä. Ne liittyivät siihen, miten itämaisia traditioita markkinoidaan länsimaiselle yleisölle pääsääntöisesti konsulttipuheen, bisnesvalmennuksen tai työhyvinvoinnin viitekehyksessä.

Uhkana tällöin nimittäin on, että itämaiset traditiot tulevat kapitalismin ”kaappaamiksi”. Suomeksi sanottuna perinteen sisältämä kritiikki mammonaa kohtaan vaiennetaan, minkä jälkeen vastakulttuurista mielenlaatua kultivoinut menetelmä voidaankin sitten tuotteistaa palvelemaan markkinataloutta työhyvinvoinnin otsakkeen alla. (Uskontotieteilijät Jeremy Carrette ja Richard King julkaisivat kymmenisen vuotta sitten aiheesta tärkeän tutkimuksen Selling Spirituality: The Silent Takeover of Religion.)

Jotta tämä vaara vältettäisiin mindfulnessin kohdalla, menetelmä ei saa jäädä vain ajatusten tyhjentämiseksi ja hetkelliseksi virkistäytymiseksi. Tavoitteena ei tule olla vain todellisuuden havainnoiminen sellaisena kuin se on, vaan tästä havaitsemisesta tulee seurata uudenlainen kriittinen tietoisuus ja jopa pyrkimys muuttaa maailmaa.

Jos olen ymmärtänyt asian oikein, sosiaalieettisesti orientoituneet buddhalaiset näkevät asian juuri näin. Buddhalainen meditaatio on perusta, josta käsin syntyy uusi yhteisöllisesti merkityksellinen elämänasenne.

Vietnamilainen munkki Thich Nhat Hanh on tiivistänyt tämän seuraavasti: ”Buddhalaisen meditaation harjoittaminen ei ole tie yhteiskunnan tai perhe-elämän väistämiseksi. Mindfulnessin oikea harjoittaminen voi tuoda rauhan, ilon ja vapautuksen meille mutta myös perheellemme ja ystävillemme. Ne, jotka harjoittavat tietoista elämistä välttämättä transformoivat itsensä ja elämäntapansa. He elävät yksinkertaisempaa elämää ja heillä on enemmän aikaa itselleen, ystävilleen ja yhteiselle ympäristölleen. Heillä on enemmän aikaa tuoda iloa toisille ja lieventää heidän kärsimystään.”

(Sosiaalisesti sitoutunut buddhalaisuus on yksi esimerkki uskonnon megatrendistä, josta kirjoitin edellisessä blogissani.)

Kun ajatukseni olivat päässeet sosiaalisesti sitoutuneisiin buddhalaisiin munkkeihin, oivalsin, että myös länsimaisesta kristillisestä perinteestä löytyy traditio, joka painottaa todellisuuden oikeaa havainnointia ja sitä kautta syntyvää kriittistä tietoisuutta sekä toimintaa.

Kyse on vieläpä traditiosta, joka heijastuu globaalissa uutisvirrassa – tarkoitan jesuiittojen hengellistä perinnettä, joka pitkälti selittää paavi Franciscuksen tapaa toimia.

Lue myös

Uskontojen tulevaisuudesta eli terveisiä Israelista

Jesuiittajärjestön perustaja Ignatius de Loyola (1491–1556) kehitteli henkisten harjoitusten menetelmän, jonka tavoitteena on mielenliikkeiden tarkkaileminen ja sitä kautta todellisuuden havaitseminen kirkkaasti. Kurinalaisen rukousmietiskelyn myötä voi syntyä tarkkanäköisyys, joka auttaa arvioimaan omaa toimintaa itsekriittisesti ja näkemään Jumalan vaikutuksen ympäröivässä maailmassa.

Tässä kohdassa tarkkaavainen lukija huomaa, että Ignatiuksen viitekehys oli erilainen kuin Buddhan – buddhalaisuus hylkää ajatuksen Jumalasta ja näkee todellisuuden vain jatkuvana muutosvirtana, kun taas ignatiaaninen perinne rakentuu uskolle luoja-Jumalaan, jonka vaikutus läpäisee koko todellisuuden.

Yhteistä kuitenkin kummallekin traditiolle on, että ne molemmat voivat haastaa myöhäiskapitalistisen kulutusyhteiskunnan eetoksen – tämä kun pyrkii turruttamaan mielen, jotta se ei tarkkanäköisesti näkisi todellisuutta sellaisena kuin se on.

Oikea näkeminen voi sen sijaan synnyttää prosessin, jossa paljastuu minäkeskeisen haluamisen ja himoitsemisen perimmäinen tyhjyys. Tällöin avautuu tilaisuus nähdä todellisuus sellaisena kuin se on. Kristittynä toivon, että silloin elämän palapelin palaset voisivat edes hetkeksi asettua paikoilleen jumalallisen läsnäolon edessä (coram Deo).

Lue myös

Uskontojen tulevaisuudesta eli terveisiä Israelista

Jyri Komulainen

Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.

Keskustelu

Näitä luetaan juuri nyt