Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Lapsen suru ei ole tv-viihdettä

Iiris Kivimäki
Blogit Rajalla 18.6.2014 20:39

Kävin Hollannissa asti katsomassa televisiota. Lähes seitsemänkymmentä uskonnollista ja elämänkatsomuksellista ohjelmaa oli lähetetty joka toinen vuosi järjestettävään kilpailuun. Kolmen päivän aikana puolet niistä näytettiin Euroopan uskonnollisten ohjelmien festivaaleilla Hilversumissa.

Kyyneleet valuivat silmistäni, kun syöpää sairastavan äidin, neljän lapsen ja kuuroutuvan isän tarina eteni – ei ihmeparanemiseen vaan kuolemaan. Ohjelma avasi kyllä hitusen tulevaisuuden toivoa, mutta toi arjen, hädän ja tuskan kouriintuntuvan lähelle.

Titel van het programma

Kaikki oli kaunista ja herkkää, mutta minua hävettää. Mikä minä olen tirkistelemään lapsen surua, pelkoa tai ahdistusta. Onko tämä viihdettä?

Lapsen suru on pyhää. Olen elämäni varrella tavannut monta kanssamatkaajaa, jonka vanhempi on kuollut tämän ollessa lapsi. Äidin kuolema piirtää syvän jäljen lapsen sieluun. Se tulee aina esiin. Ja sellaisessa surussa ei julkisuus auta surutyössä.

Lapset ovat helppoa viihteen käyteainetta. Super-nanny laittaa lapset kuriin ja auttaa koko maailman edessä perheitä pitämään tenavat aisoissa. Tosi-tv:t avaavat sellaisia sielun sopukoita, joita ei saisi näyttää.

Lapset kuitenkin kasvavat. Mediajalanjälki seuraa heitä koko elämän. He ovat aina ”ai ne lapset siinä ohjelmassa” tai ”you tubestahan” kaikki löytyy.

Onko oikein näyttää lapsen surua tai ahdistusta kameralle? Se saattaa tukea muita, jotka ovat samassa tilanteessa. Silti mietin, onko se oikein – valinta on aina vanhemman.

Lasten kuoleva äiti oli urhea ja vahva ihminen. Hän piti perheen kasassa. Hän jopa kuvautti itsensä lasten kanssa valokuvaamossa, jotta kaikesta jäisi kauniit muistot. Tyttöjen kauniit mekot olivat seuraavan kerran lasten yllä hautajaisissa. Se tuntui pahalta. Kamera seurasi hautajaisiin ja elämää senkin jälkeen.

spot_the_difference-2

Toisessa festivaalien tuomari- ja yleisöpalkinnon voittaneessa ohjelmassa loisti älyllään ja aitoudellaan ihana ja rohkea juutalaistyttö maallistuneesta Hollannista. Hänet lähetettiin New Yorkin tarkkoja sääntöjä noudattavien hasidi-juutalaisten rabbin perheeseen. Perheen lähes samanikäiset tyttäret oli kasvatettu odottamaan avioliittoa ja isän valintaa.

Tyttö vihdoin ruokapöydässä tunnusti asuvansa yhdessä katolisen miehen kanssa – oli asunut jo usean vuoden ajan.

”Ei se haittaa –  me rakastamme sinua silti”, rabbi-isä nauraa sydämellisesti. Tosi-tv:ssä näkyi kahden tyttären vaivautuneisuus ja ehkä kateus kaikesta huomiosta, joka kohdistui ihanaan ja vapaaseen Estheriin.

Lapsilla on oikeus rakastaa, surra ja kadehtia ilman julkisuutta.

Mutta onko mentävä ihon alle ennen kuin mikään minua liikuttaa?

Videot ovat nähtävillä englanniksi tekstitettyinä: www.npospirit.nl/signiswacc

Iiris Kivimäki

Kirjoittaja on viestintäjohtaja Suomen Lähetysseurassa ja seuraa median, kirkon ja yhteiskunnan hiljaisia ääniä.

Keskustelu