Lapset ja nuoret lavalle!

Kirkko on tehnyt jälleen hyvää. Se on laittanut mustaa valkoiselle, että lapset ja nuoret otetaan ensi vuoden alusta huomioon kaikessa kirkollisessa päätöksenteossa – myös sellaisessa, joka ei ensisilmäyksellä liity lapsiin tai nuoriin. Näin päätti kirkolliskokous hyväksyessään lapsivaikutusten arvioinnin eli ”lavan”.

Tarkoituksena on edistää lapsen oikeuksia ja lapsen etua sekä kokonaisvaltaista hyvinvointia. Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaisesti lapsilla tarkoitetaan kaikkia alle 18-vuotiaita. Toki lapsivaikutusten arviointi tuo mukanaan paljon muutakin hyvää. Meille kaikille.

Mikä tekee lapsesta niin erityisen? Se, että lapsi on pienempi, heikompi, turvattomampi, haavoittuvampi ja tarvitsee erityistä suojelua. Se, että lapsissa on tulevaisuus. Se, että me aikuiset olemme vastuussa siitä, miten hyvää lastemme elämä on juuri nyt ja millaiseksi se tulevaisuudessa muodostuu.

Se, että kaikista puheista ja toimenpiteistä huolimatta lapsen oikeuksien ja edun ensisijaisuus edelleenkin tallautuu eurojen, mutta usein myös aikuisten ajattelemattomuuden alle. Paradoksaalista, sillä lapsen oikeuksien ja edun mukaiset ratkaisut ja päätöksenteko toisivat usein pitkällä aikavälillä tarkasteltuna rikkautta paitsi henkisesti myös taloudellisesti.

Lapsivaikutusten arviointi ohjaa siis aikuisia ja päättäjiä hyppäämään ”lavalle” ja arvioimaan onko esimerkiksi tässä ja nyt saatava taloudellinen säästö todellakin säästöä jos sitä tarkasteleekin pitkällä aikavälillä ja toisesta, lasten ja nuorten tarpeiden ja hyvinvoinnin, näkökulmasta.

Lapsilla ja nuorilla on erityinen taito nähdä asioita. Meidän aikuisten on kuunneltava heitä ja otettava heidät todesta. Tähän lapsivaikutusten arvioinnilla myös pyritään – kuulemaan ja kuuntelemaan lasta ja nuorta ja ottamaan heidän näkemyksensä huomioon päätöksiä ja suunnitelmia tehtäessä. He ovat oman elämänsä asiantuntijoita.

Yksikään päätös kirjattuna paperille ei kuitenkaan takaa asioiden tapahtumista käytännössä. Työ lapsivaikutusten arvioinnin toteuttamiseksi onkin jo pitkällä. Ohjeistusta seurakunnille viimeistellään, menetelmiä hiotaan ja koulutuksia suunnitellaan. Yksikään ohjeistus, menetelmä tai koulutus puolestaan ei takaa sitä, että lapset ja heidän oikeutensa ihan oikeasti otettaisiin todesta.

Nyt kysytään asennetta. Tahdommeko aidosti edistää lapsen oikeuksien toteutumista? Tunnustammeko rehellisesti lapsen ja lapsuuden arvon? Onko tavoitteenamme yksisuuntaisesti opettaa ja kasvattaa lapsia ja nuoria vai voimmeko ajatella myös oppivamme heiltä ja kasvavamme heidän kanssaan? Ajattelemmeko, että lapset ja nuoret saavat kyllä näkyä, mutta eivät kuulua?

Asenteemme antavat toisinaan vihjeen siitä, millainen lapsi meissä aikuisissa asuu. Millaista kohtelua olemme itse lapsena saaneet osaksemme, kuinka meihin lapsena on suhtauduttu? Onko meitä rakastettu, hoivattu ja suojeltu vai olemmeko saaneet pärjätä itseksemme? Onko meidät nähty ja kuultu ja toiveemme otettu huomioon vai olemmeko kerta toisensa jälkeen joutuneet tyytymään aikuisten tahtoon?

Kirkollisessa päätöksenteossa on nyt nostettu lapsi lavalle. Se antaa meille kaikille mahdollisuuden. Meille aikuisille, jotka emme ehkä ole tulleet näkyviksi ja kuulluiksi lapsuudessamme mutta ennen kaikkea meidän lapsillemme ja nuorillemme, joissa on toivo ja lupaus.