Sotien jäljet näkyvät perheneuvonnassa

Suomen sota-aika haavoitti erityisesti lapsia. Puute, pelko, ahdistus, väkivalta, isien poissaolo sekä äitien huoli ja hätä vaikuttivat lasten mieliin. Monet lapset jäivät vaille hellyyttä, leikkiä ja syliä – olosuhteiden pakosta. Lapset siirtyivät nopeasti aikuisen rooliin, kantamaan vastuuta ja tekemään työtä aikuisten rinnalla. Omille tunteille ja tarpeille ei jäänyt tilaa. Ei aikuisilla eikä lapsilla.

Perheneuvonta syntyi sotavuonna 1944, reaktiona sodan aiheuttamaan hätään ja ahdistukseen, tuskaan, kipuun ja suruun. Se syntyi pitämään huolta rikkoutuneista ihmisistä ja perheistä sekä luomaan uskoa ja toivoa tulevaisuuteen. Tätä kirkon perheneuvonta tekee tänäkin päivänä. Työlle on edelleen suuri kysyntä – vuosittain asiakkaita on yli 16 500. Rintamat vain ovat vaihtuneet toisiksi. Kirkon perheneuvontatyön aloittamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi seitsemänkymmentä vuotta.

Sodassa nähtiin suomalaisuuden syvin olemus taistelevana, sinnikkäänä ja pärjäävänä kansana. Äärimmäisten vaikeuksien ja ulkoisen uhan hetkellä koottiin voimat, puhallettiin yhteen hiileen eikä veljeä jätetty. Tämä asenne auttoi selviytymään ja loi pohjaa jälleenrakennukselle. Jälleenrakennus ja kova työ tarjosivat myös mahdollisuuden pahan olon purkamiselle.

Olemmeko kansakuntana jälleen tilanteessa, missä tulisi kaivaa esiin kuuluisa ”talvisodan henki” – puhaltaa entistä enemmän yhteen hiileen yhteiseksi hyväksi? Luopua omasta, jotta joku jolla on paljon vähemmän, saisi hieman enemmän. Yleisellä asenneilmastolla on merkitystä. Tunne oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta vahvistaa yhteishenkeä ja ihmisten hyvinvointia, kun taas kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja eriarvoisuudesta rapauttaa sitä.

Elääkö meissä edelleen vahvana pärjäämisen ja yksin selviytymisen pakko?  Liian moni lapsi jää tänäkin päivänä liian aikaisin oman itsensä varaan. Varhaista itsenäistymistä arvostetaan, vaikka tiedämme, että lapsi on pitkään lapsi ja monella tavalla riippuvainen vanhemmistaan. Leikki jää yhä aikaisemmin pois lastemme elämästä.

Sotakokemuksista vaiettiin. Rintamalta palanneet miehet ja nuoret pojat eivät näkemästään, kuulemastaan ja tuntemastaan puhuneet. Taistelut jatkuivat henkisellä tasolla, rauha ei aina yltänyt mieleen saakka. Ahdistavat kokemukset ja niistä kumpuavat tunteet purkautuivat toiminnan kautta. Alkoholin kulutus lisääntyi. Perheväkivaltaluvut kohosivat. Se, mikä ei tule kenenkään kanssa jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi. Puhumattomuus siirtyi seuraaviin sukupolviin.

Sotien seurausta tai ei, yleisin syy hakeutua kirkon perheneuvontaan on edelleen parisuhteen vuorovaikutusongelmat ja kommunikaatiovaikeudet. Mutta jokin on muuttunut. Miehet hakevat tänä päivänä apua – kirkon perheneuvonnan asiakkaista 42 prosenttia on miehiä.  Puhumattomuuden muuri on murtumassa.