Blogit

Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Mitä luterilainen voi oppia Hare Krishna -temppelissä?

Blogit Rajalla 18.3.2014 09:45
Jyri Komulainen
Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.

Hare Krishna, Hare Krishna, Krishna Krishna, Hare Hare, Hare Rama, Hare Rama, Rama Rama, Hare Hare. Mielessäni soi Hare Krishna -mantra, kun palasin kotiin Krishna-temppelin avajaisista. Helsingin Malminkylän kartanon uusia tiloja juhlittiin maaliskuisena sunnuntaina, johon osui kevään tärkeä Gaura purnima -juhla.

Krishna-yhteisöllä on takanaan mutkikas tie, joka lopulta johti julkisuuden kautta Ruoholahdesta Malmille.

Suomi moniuskontoistuu. Tähänastinen saldo on ollut valitettavasti paikoin hyvin heikko. Turussa tuhopolttajat onnistuivat vaikeuttamaan vietnamilaisen buddhalaisyhteisön temppelihanketta, ja myös moskeijaprojektit ovat kokeneet täysin perusteetonta vastustusta. Toisaalta suomalaisesta vinkkelistä uusilta ja eksoottisilta vaikuttavat yhteisöt ovat saaneet tukeakin matkan varrella. Kirkko on yleensä asettunut kannattamaan muiden uskontojen oikeuksia, mikä saattaa yllättää joitakin.

Hahmotan itse luterilaisen kirkon roolin moniuskontoistumisprosessissa kahdesta näkökulmasta.

Ensinnäkin, huolimatta laskuun kääntyneistä jäsenluvuistaan luterilainen kirkko tulee säilymään pitkään suurimpana kirkkokuntana Suomessa. Siksi kirkolla on ilmeinen vastuu suurimpana uskonnollisena yhteisönä puolustaa vahvaa positiivista uskonnonvapautta. Eli konkreettisesti sitä, että kaupunkiin voi rakentaa erilaisia uskonnollisia rakennuksia ja kadulla saa vapaasti julistaa erilaisia visioita maailman perimmäisestä olemuksesta.

Kun Krishna-yhteisö kohtasi vastustusta yrittäessään ostaa tiloja Puotilasta, vastustajat heiluttaa yrittivät heiluttaa kirkkokorttia. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että paikallinen seurakunta oli tosiasiassa valmis toivottamaan temppelin naapurustoonsa. Oma tuntumani onkin, että kirkossa ymmärretään laajan uskonnonvapauden merkitys. Se on lopulta kaikkien etu.

Tästä aukeaakin toinen tärkeä huomio moniuskontoistumiseen liittyen.

Uskontososiologiassa on hyvin perusteltu teoria, jonka mukaan uskonnollisten markkinoiden vilkkaus lisää kysyntää. Näin esimerkiksi selittyy Pohjois-Amerikan ja Euroopan uskonnollisuustilastojen ero: Yhdysvallat on rakentunut uskonnonvapauden ja sitä myötä uskonnollisen kilpailun idealle, kun taas Euroopassa kirkko ja valta ovat historiassa liittoutuneet, mikä ei ole ollut itse asialle eduksi.

Esimerkiksi Suomessa luterilaisella kirkolla oli tietynlainen uskonnollinen monopoli, ennen kuin uskonnonvapaus tuli voimaan vuonna 1923. Monopoliasemasta ei ole enää tietoakaan vapailla katsomusmarkkinoilla, ja hyvä niin.

Muiden uskontojen näkyvä läsnäolo voi herätellä parhaimmassa tapauksessa uneliaita luterilaisia pohtimaan oman uskonsa perusteita ja omaan perintöön. Se saattaa myös stimuloida uudenlaista aktiivisuutta ja innovatiivisuutta.

Hyvä on muistaa, että monien uskontojen ja ideologioitten keskellä kirkon perustehtävä ei muutu: kirkko julistaa ja ennen muuta elää todeksi omaa sanomaansa Jeesuksesta. ”Kirkko on olemassa lähetyksen kautta, aivan kuin tuli on olemassa palamisen kautta.” (Emil Brunner)

Mutta kirkon on oltava samalla avoin kaikelle sille hyvälle, mikä muissa uskonnoissa on. Ilmestyskirjan (21:26) mukaan Jumalan valtakuntaan tuodaan lopulta ”kaikki kansojen kalleudet ja ihanuudet”.

Kristittyjen tulee siksi kohdata muiden uskontojen edustajat lähimmäisen rakkauden hengessä – ja jopa kuunnella, mitä näiltä voisi oppia. Itse olen oppinut Krishna-liikkeeltä montakin asiaa: olen kokenut, mitä on vieraanvaraisuus, ja saanut myös aavistuksen, miten intohimoista voisi olla Jumalan rakastaminen.

On todellakin aika unohtaa pinttynyt väite, että uskonnot olisivat konfliktien lähde. Ainakin itse olen kokenut, että uskonnosta toiseen kulkee opillisista eroista huolimatta ystävyyden siltoja. Jos joku epäilee, kannattaa käydä Malminkylän kartanossa.

Rajalla -blogin kirjoittajat

Kirjoittaja on kansliapäällikkö, joka pohtii uskontoa ja kirkkoa julkisessa tilassa.
Olen neljän - tai seitsemän - lapsen mummi. Ihmisten moninaisuus kiinnostaa minua. Teen töitä ihmisten osallisuuden lisäämiseksi kirkossa. Tarvittaessa nousen barrikadeille, jos ihminen tai luonto ovat vaarassa.
Kirjoittaja on kirkollinen yhteiskunnan ja kestävän kehityksen tuntija. Kirkkohallituksessa johtavana asiantuntijana työskentelevä rovasti bloggaa yhteiskunnasta, kestävästä kehityksestä ja luomakunnan ihmeellisyydestä. Twitter: IlkkaSip
Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.
Olen kirkon ulkosuomalaistyön koordinaattori, pastori sekä viestinnän ammattilainen. Bloggaan ulkosuomalaisuudesta, maastamuutosta ja suomalaisista paluumuuttajista. Kaikille niille, joita ulkosuomalaisuus koskettaa välillisesti tai suoraan. Ulkosuomalaisuuden kokemusta minulla on Belgiasta, Saksasta ja Yhdysvalloista.
Kirkon ulkoasiain osaston johtaja, TT, VTM, dos.
Kirjoittaja on kirkkohallituksessa oppilaitosyhteistyön asiantuntija, joka innostuu herkästi keskustelusta ja haluaa pitää mielensä avoimena.
Kirjoittaja on verkkoviestintäpäällikkö Kirkon tiedotuskeskuksessa, joka aiemman työuransa on työskennellyt digitaalisten innovaatioiden parissa, mutta ehti ennen digiuraansa opiskella myös teologiksi.
Työskentelen perheneuvonnan kouluttajana Kirkkohallituksen kasvatus ja perheasioiden yksikössä. Parisuhteiden dynamiikka sekä mielen ja sielun salaisuudet sytyttävät ja innostavat oppimaan koko ajan lisää.
Kirjoittaja Kirkkohallituksen johtava asiantuntija ja yliopiston dosentti. Kirkon yhteiskunnallinen työ, kirkon läsnäolo arjessa ja digiviestintä. - Suomen suurtyöttömyys on kansallinen tragedia, johon pitää suunnata aikaa, voimia ja taloudellista tukea.
Kirjoittaja on Al Amana -keskuksen toiminnanjohtaja, Suomen Lähetysseuran työntekijä ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi. Kirjoittaja asuu Omanissa, Lähi-idässä, jossa hän johtaa uskontojenvälistä dialogikeskusta ja tarkastelee uskonnon ja yhteiskunnan rajapintaa islamilaisesta viitekehyksestä käsin.
Kirjoittaja toimii kirkkohallituksen kasvatus- ja perheasioiden yksikön johtajana.