Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Jeesus ja kirkollisen byrokratian paradoksit

Jyri Komulainen
Blogit Rajalla 5.11.2013 11:13

Kolme vuotta sitten jätin akateemisen vapauden ja siirryin töihin kirkkohallitukseen. Siitä lähtien olen opetellut suunnistamaan kirkkoni hallintoviidakossa ja samalla pohtinut sen paradokseja.

Vatikaanin kanssa vaikeuksiin ajautunut ranskalainen teologi Alfred Loisy totesi vuosisata sitten sarkastisesti: ”Jeesus tuli julistamaan Jumalan valtakuntaa ja lopputuloksena syntyi kirkko.”

Ei tarvitse matkustaa Roomaan ihmetelläkseen henkistä matkaa, mikä Genesaretinjärven rannoilta on barokkimaisen hallintokoneiston uumeniin. (Tosin Vatikaanin ironiakerroin on ollut viime aikoina laskussa, kun paavi Franciscus uudistaa systeemiä yksinkertaisella tyylillään ja radikaaleilla ajatuksillaan.)

Olen ihmetellyt ironiaa, mikä kätkeytyy Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hallintoon.

Otetaanpa esimerkiksi Matteuksen evankeliumin 8. luku. Siinä Jeesus toteaa eräälle, joka haluaa seurata häntä, että Ihmisen Pojalla ei ole paikkaa, mihin päänsä kallistaisi. Toiselle, joka haluaa ensin haudata isänsä, Jeesus toteaa, että ”anna kuolleiden haudata kuolleensa”.

Jos näiden Jeesuksen anarkististen sanojen rinnalle asettaa kirkkolain ja lukee läpi luvun 14 (”Kirkko, seurakunnan kiinteistöt ja rakennussuojelu”) sekä luvun 17 (”Hautaustoimi”), vaikea on välttyä ajatukselta, että jotain on matkan varrella tapahtunut.

Absurdeinta on, että jotkut kirkon kriitikot kuvittelevat luterilaisen kirkon olevan erityisen auvoisessa ja etuoikeutetussa tilassa julkisoikeudellisen asemansa johdosta. Kauempana totuudesta eivät mielikuvat voisi olla.

Kirkon sisällä ymmärretään, että historian kuluessa kasautuneet byrokratian kerrostumat vievät energiaa ydintehtävän toteuttamisesta. Teologiassa hahmotellaan yhä useammin vaihtoehtoisia malleja olla kirkko kuin se, mikä sai alkunsa 300-luvulla Rooman keisarin käännyttyä kristityksi.

Vaikka hallinto on taakka, ilman sellaista ei kuitenkaan voisi toimia.

Uskallan jopa väittää, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko tarvitsee varsinkin Helsingissä toimivaa keskushallintoaan nyt enemmän kuin koskaan! (Tämän sanon senkin uhalla, että joku sulkee selaimen tässä vaiheessa.)

Vaikka seurakuntien perustyö tehdään ruohonjuuritasolla, kirkko tarvitsee keskitettyä strategista voimaa. Sitä edellyttää radikaalisti muuttuva toimintaympäristö. Jos keskushallintoa ei olisi, se pitäisi viimeistään nyt keksiä. Olisi nimittäin järjetöntä ratkoa samoja haasteita sadoissa paikallisseurakunnissa, liittyivätpä nämä verkkotoimintaan, uskontodialogiin tai oppilaitosyhteistyöhön.

Ihannetapauksessa keskushallinto voi toimia kuin ajatushautomo. Funktiona ei ole pöhöttyä vaan harjoittaa kurinalaista ajatustyötä ja tehdä yhteisiä linjauksia, joita voidaan paikallistasolla soveltaa. (Kirkon keskushallinnon organisaatiokaavion sisäistänyt huomaa, että ajattelen ensi sijassa hallinnon toiminnallisia ja teologisia ulottuvuuksia, jotka itse parhaiten tunnen.)

Keskushallinto on tarpeellinen myös silloin, kun pyritään valtakunnallisen tason vaikuttamiseen. Kirkon vaikuttamistyössä ei ole kyse niinkään omien intressien ajamisesta kuin positiivisen uskonnonvapauden puolustamisesta ja Jumalan valtakunnan arvojen tunnetuksi tekemisestä.

Edellistä en kirjoita byrokratiaa ihannoiden tai hallinnollisen norsunluutornin rauhaa puolustaakseni. Ei, sillä hallintorakenteet ovat vain väline. Osa tapaa olla sosiologisesti olemassa tässä epätäydellisessä ja langenneessa maailmassa.

Kirkon hallinto pitää järjestää niin yksinkertaisesti ja joustavasti kuin mahdollista. Ja ennen muuta sitä tulee toteuttaa mahdollisimman epävirastomaisella asenteella. (Jeesus ei varmaankaan halunnut perustaa virastoa!)

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hallinto näyttäisi epäilemättä varsin toisenlaiselta, jos se rakennettaisiin nyt nollapisteestä. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Epäkiitollisena tehtävänä on raivata pitkän ajan kuluessa kasvanutta hallintoviidakkoa, jotta evankeliumin asia voisi edetä entistä nopeammin.

Prosessi on jo käynnissä.

Kirkolliskokous käsittelee parhaillaan kirkkohallituksen esitystä 4/2013 ”Kirkon keskushallintoa koskevan sääntelyn muuttaminen”. Vaikeatajuisen hallintopaperin päämääränä on yksinkertaistaa kirkon keskushallintoa ja tehdä siitä tehokkaampaa. (Taas yksi paradoksi!)

Jeesus ei jättänyt oppilailleen hallintokaaviota, jonka mukaan kirkon asiat tulisi järjestää. Sen sijaan Jeesus jätti periaatteellisia näkökohtia, joista erityisen tärkeänä pidän seuraavaa: ”Olkaa viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset.

Kirkolliseen hallintoon sovellettuna tämä tarkoittaa, että hallinnon pitää olla tehokas eikä se saa peittää alleen itse armon asiaa.
Kirkko onkin perimmiltään olemassa vain ja ainoastaan toteuttaakseen itseään suurempaa päämäärää – Jumalan valtakuntaa.

Buddhalaisen viisauden mukaan Buddhan oppi (dhamma) on kuin lautta, josta tulee luopua, kun virta on ylitetty. Vastaava viisaus soveltuu kirkkoon ja sitäkin ilmeisemmin sen hallintoon. Vielä ei kuitenkaan olla viimeisellä rannalla, joten kirkon matka jatkuu – toivottavasti ketterämmin kuin aiemmin.