Eihän tuo ole mikään uutinen!

Murrosikäinen totesi koulusta tultuaan, että olipa tylsä päivä. Ei mitään uutisoitavaa.

Perheessä syötiin hiljaisuuden vallassa. Ei juteltu. Ei ollut mitään uutisoitavaa.

Toimittaja soitteli papille. Pappi innostui, että nyt tärppäsi ja saataisiin toimittaja haastattelemaan mielenkiintoista afrikkalaista vierasta. Nyt olisi uutisoitavaa. Mutta toimittaja kysyikin, miten pappi käyttää tablettitietokonetta ja kuka sen maksaa?

Kirkon arki ei mediaa juuri kiinnosta – eikä aina oikein ihmisenkään arki.

Mediatodellisuus on jotain jännittävää, draamallista, dramaattista, vastakkainasettelua, paljastuksia, voittajia ja häviäjiä.

Elämmekö rinnakkaistodellisuuksissa – media ja minä?

Minun arjessani tapahtuu paljon. Siksi rakastan kirkon tilastollista vuosikirjaa.

Kirkon diakoniatyöntekijöiden asiakastapaamisia kodeissa oli viime vuonna 124 671. Papit, diakoniatyöntekijät ja kanttorit vierailivat vuoden 2012 aikana kodeissa ja laitoksissa yli 215 600 kertaa. Diakoniatyössä toimi 30 141 vapaaehtoista. Perheasiain neuvottelukeskuksessa oli yli 16 000 asiakaskäyntiä. Vuonna 2012 rippikoulu tavoitti 15 vuotta täyttävistä 82,3 %. Isoskoulutukseen osallistui 24 337 nuorta. Heistä isosina toimi 15 863 nuorta.

Mutta minulta kysytään vain kirkosta eronneiden ja siihen liittyneiden määriä.

Kirkon viestintäpäivillä Kirkkonummella viime viikolla kävi Elisabeth Rehn puhumassa viestinnästä vaikeissa tilanteissa. En tiedä, onko kirkon näkyminen mediassa vaikea tilanne.

Rehnin matkavälähdyksistä kuitenkin kirkastui oivallus: ”Aina ei ole tärkeää, mitä sanotaan vaan miten se sanotaan. Miten kantaa epäoikeudenmukaisuuden syytös siitä, ettei pysty muuttamaan toisen ihmisen tilannetta eikä edes lohduttamaan?”

Mutta jos joku edes ihan vähän kuulisi ja kuuntelisi.

Niin kuin tässä kirkossa tehdään.

Se on tätä arkea.

Ei uutisoitavaa.