Päättäjille lomaltapaluuluettavaa

Profiilikuva
Blogit Rajalla
Olen neljän - tai seitsemän - lapsen mummi. Ihmisten moninaisuus kiinnostaa minua. Teen töitä ihmisten osallisuuden lisäämiseksi kirkossa. Tarvittaessa nousen barrikadeille, jos ihminen tai luonto ovat vaarassa.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Luin pitkittyneen lomani aikana monta kirjaa. Kahdessa niistä kerrottiin samasta ajasta, 1800-l. loppupuolesta. Toinen, sivumäärältään pieni, sisällöltään ja kieleltään suuri kirja, oli Aki Ollikaisen esikoinen Nälkävuosi. Se nosti muistot kouluvuosilta. Kävelin usein Nälkäänkuolleiden patsaan ohi. Suurina nälkävuosina Kiuruvedellä kuoli yli 1000 ihmistä. Monet heistä olivat muualta tulleita ’mieronkulkijoita’, joista Ollikainenkin kertoo. – Ovatko nälkävuodet vain historiaa vai voisiko niistä ottaa oppia niukkuuden Suomessa?

Ollikainen kertoo köyhän ihmisen tarinaa kuvaten kuolemaa runollisen kauniisti ja sydäntä kouraisevan todesti: ”Sitten hänen silmiinsä ilmestyy tyhjyyden pimeä kirkkaus.” Ne, joilla on edes vähän ruokaa, jakavat vähästään, antavat yösijan, saattelevat mierontietä eteenpäin. – Nälkä koskettaa jokaista, niitäkin, joille kärsimys on etäinen, filosofinen kysymys. Lääkäri ja senaattori etsivät omilla tahoillaan keinoja vähentää kärsimystä. Samassa ihmisessä on rinnan, sisäkkäin, erottelematta, hyvä ja paha.

Samasta ajasta kertoo Bo Carpelan jo vuonna 1978 ilmestyneessä, dekkariksikin luonnehditussa kirjassaan Kulkeva varjo. Pienessä merenrantakaupungissa Vuoren alueen hökkelien lapset katselevat, kun rikkaat juhlivat kristallisaleissa. Myös Carpelanin kieli nousee tarinan yläpuolelle: ”Varjokuvia, Werner ajattelee, ja kaikki tämä, viidenkymmenen vuoden perästä, mullalla peitettyä, poissa, mutta puut huojuvat ja tuuli puhaltaa jatkuvasti.”

Hallitus valmistelee seuraavan vuoden budjettia. Eduskunta vielä lomailee. Valtiovarainministeri Urpilainen haluaa, että Suomi on hyvinvointivaltio vielä 20 vuoden päästäkin. Hänen mukaansa on kyse uudistuksista, joilla kyetään parantamaan työllisyyttä, nostamaan työllisyysastetta, pidentämään työuria ja parantamaan tuottavuutta. Presidentti Niinistö toteaa ykskantaan: ”Elämme yli varojemme!” – Ollikaisen kirjassa senaattori miettii, kuinka saada kansalle työtä. ”Nuo unet piinasivat häntä kymmenen vuotta sitten, nyt ne ovat taas palanneet. Yksi syyskuun hallayö toi ne takaisin. Sen jälkeen oli selvää, että tästä talvesta tulisi maalle katastrofi.”

Kuka seisoo nyt myrskyä vastassa? Tai kenen vuoksi me olemme – minä olen – valmis luopumaan ihokkaasta, palkankorotuksesta tai lomarahasta, jakamaan työtäni niiden kanssa, jotka ovat sitä ilman? Onko leipä yhteinen, kohtuullisesti kunkin tarpeiksi tarkoitettu vai onko parempi, että ”Nälkä karsii kansakunnasta pois heikoimmat kuin puutarhuri omepuustaan huonot oksat?”

Lainaukset kirjoista: Aki Ollikainen: Nälkävuosi ja Bo Carpelan: Kulkeva varjo