Jeesus kiinnostaa kiinalaisia

Kävin Beijingissä, jossa kohtasin hämmentävän ilmiön. En puhu Wangfujingin herkkukojujen skorpioneista tai meritähdistä vaan vierailustani paikallisessa kirkossa: sisään sai jonottaa, ja penkit täyttyivät pääosin nuorista aikuisista.

Kokemus oli konkreettinen osoitus siitä, että kristinusko ei ole enää länsimainen uskonto. Kristikunnan dynaamisin elämä tapahtuu jossain tuolla kaukana. On hyvä muistaa kristittyjen määrän olevan globaalisti kasvussa, vaikka suomalaisesta vinkkelistä voisi kuvitella toisin.

Kiinassa kristittyjä arvioidaan olevan noin 5 % väestöstä. Koska kyse on Kiinasta, tämä tarkoittaa lähemmäs 70 miljoonaa kristittyä. (Hurjimmat arviot puhuvat jopa 130 miljoonasta, mikä lienee kuitenkin yläkanttiin.)

Lisäksi monet kiinalaisesta sivistyneistöstä voidaan lukea kulttuurikristityiksi. He eivät ole ottaneet kastetta, mutta ovat kiinnostuneita kristinuskosta.

Kristinusko on yksi Kiinan virallisista uskonnoista, joita on kaikkiaan viisi: taolaisuus, buddhalaisuus, kristinusko, katolisuus ja islam. (Protestanttinen kristinusko ja katolisuus erotetaan jostain syystä eri uskonnoiksi. Konfutselaisuutta sen sijaan ei haluta Kiinassa nähdä uskontona vaan ennemmin filosofiana.)

Valtio pyrkii pitämään uskonnot kontrollissaan, joten kristityt ovat joutuneet järjestäytymään uskontoviraston alaisuuteen. Protestantit kuuluvat ”Kolmen itsen patrioottiseen liikkeeseen” ja katolilaiset ”Kiinan patrioottiseen katoliseen yhdistykseen”.

Näiden Maon aikana syntyneiden organisaatioiden tarkoitus oli purkaa kristittyjen siteet imperialistisiin voimiin ja synnyttää kansallinen versio kristinuskosta. Kiinan katolilaisilla ei ole virallisia suhteita Vatikaaniin, ja eri protestanttiset traditiot ovat järjestäytyneet ”jälkitunnustuksellisesti” yhden kattojärjestön alle.

Valtion ohjauksen intensiteetti on vaihdellut. Nykyään eletään kaikin puolin helpompia aikoja kuin esimerkiksi kulttuurivallankumouksen aikana, jolloin uskonto haluttiin juuria perin pohjin pois Kiinasta. Viranomaiset antavat kristittyjen paikoin toimia vapaasti. Taustalla on havainto, että kristillinen usko on vaikuttanut kohottavasti ihmisten moraaliin – mikä on tärkeä seikka maassa, jossa puhutaan taloudellisen kasvun aiheuttamasta moraalisesta kriisistä. (Oikeaoppisempi vaihtoehto olisi toki yhteiskuntajärjestystä korostava konfutselainen filosofia, joka on kokenut merkittävän renessanssin viime vuosina ja on valtion suosiossa.)

Koska valtio valvoo tarkkaan yhteiskunnan järjestystä, uskonto ja politiikka tulee pitää tiukasti erillään. Tämä heijastui saarnassa, jonka kirkossa kuulin: se keskittyi yksilön pelastukseen ja moraaliseen vaellukseen, eikä pastori kiinnittänyt huomiota Raamatun tekstin yhteiskunnallis-poliittisiin ulottuvuuksiin.

Virallinen organisaatiorakenne kattaa kuitenkin vain osan Kiinan kristillisyyden kirjosta. Merkittävä määrä kiinalaisia kristittyjä kokoontuu sen ulkopuolella. Puhutaan ns. kotikirkkoliikkeestä, johon kuuluvat yhteisöt eivät ole rekisteröityneet ja jotka kokevat viranomaisten taholta ajoittaista häirintää, jopa vainoja. Koska liike kokoontuu maan alla, luetettavia tilastoja on mahdotonta saada.

Kotikirkkoliikkeeseen luettavat katolilaiset haluavat olla lojaaleja paaville, mikä ei ole poliittisista syistä mahdollista virallisen kiinalaisen katolisuuden piirissä. Erilaiset vapaat protestanttiset yhteisöt taasen suhtautuvat kriittisesti myötämielisyyteen, jolla virallinen protestanttisuus on kommunistiseen puolueeseen suhtautunut.

Vaikka valtio ei sallikaan vapaata traktaattien jakamista kadulla, kristinusko vetää kiinalaisia puoleensa. Kiina näyttäisi olevan samantapaisessa tilanteessa kuin Rooman valtakunta pari tuhatta vuotta sitten: kristinusko kasvaa mahtavan imperiumin marginaaleissa huolimatta viranomaisten yrityksistä padota uuden uskonnon leviämistä.

Time-lehden entinen Kiinan kirjeenvaihtaja David Aikman väittää erinomaisessa kirjassaan Jesus in Beijing: How Christianity Is Transforming China And Changing the Global Balance of Power (2006), että kolmen vuosikymmenen päästä jopa kolmasosa kiinalaisista saattaisi olla kristittyjä.

Vaikka arvio olisikin ylioptimistinen, tosiasia joka tapauksessa on, että Kiinan tulevaisuutta arvailtaessa ei tule unohtaa kristinuskon roolia.