Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Kirkon rakenneratkaisussa on nähtävä metsä puilta

Jukka Keskitalo
Blogit Rajalla 14.5.2013 09:45

Suomeen voisi lähivuosina perustaa uuden museon. Sinne talletettaisiin käytöstä poistettavat lakkautettujen kuntien rajoilla olleet kuntien nimikyltit. Kylttien myötä museossa olisi suuri määrä maamme paikallista ja alueellista historiaa. Ja mikä määrä erilaisia paikkaan liittyviä identiteettejä!

Meneillään on kuntien määrän voimakas harvennushakkuu. Kehitys haastaa myös seurakuntarakenteet, ovathan ne kirkkolain säädösten kautta kytkyssä kuntarakenteisiin.

Kirkolliskokous keskustelee ja linjaa huomenna tulevaisuuden seurakuntarakenteita. Myös kirkko varautuu tulevaisuuteen tarkastelemalla kriittisesti rakenteitaan.

Kirkolliskokouksen keskusteluun tuleva esitys sisältää samanlaisia tavoitteita kuin kuntarakenteiden uudistus, mutta siinä on päädytty päinvastaiseen ratkaisuun kuin suurkuntahankkeessa.

Seurakunnat on ehdotuksen mukaan tarkoitus säilyttää pieninä lähiyhteisöinä. Tukitoimia on tarkoitus hoitaa seurakuntayhtymissä, joihin kaikki seurakunnat kuuluisivat.

Kirkolliskokouksen alla on käyty keskustelua monista esityksen yksityiskohdista, esimerkiksi johtamisesta. Uskon, että ne on mahdollista ratkaista.

Tulevaisuuden kannalta on tärkeää, että päättäjät näkevät metsän puilta. Näyttää vahvasti siltä, että kuntarakenteet tulevat muuttumaan jatkossa merkittävästi.

Jos kirkkona emme saa aikaan päätöstä uudesta seurakuntarakenteesta, olemme ajopuu, joka ajelehtii kuntarakenteiden muutosten pyörteissä. Seurauksena on silloin tosiasiassa paljon suurseurakuntia, vaikka niitä ei haluttaisikaan.

Nyt tarvitaan päätös, joka antaa jatkossa kirkolle välineitä toimia pitkäjänteisesti kuntarakenteista mahdollisimman riippumattomasti. Nyt on tärkeätä nähdä iso kuva, eikä kaataa esitystä kokonaisuuden kannalta kuitenkin pieniin yksityiskohtiin.

Siinä missä kunnista näyttää olevan tulossa entistä suurempia, on seurakuntarakenne-esityksen perusidea oivaltavan toisenlainen. Seurakunnat säilyvät pieninä lähiyhteisöinä. Niissä tehdään kirkon perustyö: vietetään jumalanpalvelukset, huolehditaan diakoniatyön myötä heikompiosaisista ja tehdään lapsi- ja nuorisotyötä. Perustyötä tukevat toiminnot kuten hallinto ja talous hoidetaan useampien seurakuntien osalta seurakuntayhtymissä.

Suurkuntien menettäessä kotipaikkamerkityksensä seurakunnat voivat jatkossa olla paikallisen identiteetin perusta. Jos kirkko tekee viisaita ratkaisuja, voiko käydä niin, että jatkossa kysytäänkin kotipaikkaa kysyttäessä: Mistä seurakunnasta olet kotoisin?

Jukka Keskitalo

Kirjoittaja on kansliapäällikkö, joka pohtii uskontoa ja kirkkoa julkisessa tilassa.

Keskustelu

Uusi kunta – uusi nimi

Minusta tuntuu, että monikaan tuskin vastakaan kysyy, että ”mistä seurakunnasta olet kotoisin?. Säilyyhän seurakunta ja siitä arkielämässä puhuminen jonkinasteisen uskonnollisuuden sitoutuneisuuden tunnuksena. Näin yhä selvemmin, kun yhä useampi meistä ei edes ole minkään seurakunnan jäsen. Sen merkitys, että asuu jonkin seurakunnan toiminta-alueella, ei siis monellekaan liene olennainen identiteettiperuste.

Neutraalimpaa paikallistamista tulevat olemaan entiset kunnat, jotka tulisi siis muistaa ja pitää näkyvissä perinnekuntina, vähän samaan tapaan kuin luovutetut Karjalan kunnat vielä seitsemän vuosikymmenen perästä muistetaan. Nykyoloissa häviävät kunnat edustavat monelle jopa elinikäistä identiteettiä, ehkä myös aktiivista toimintaa kunnallisissa tehtävissä tietyssä yhteisössä. Tätä ei heiltä pidä vaatia heti unohtamaan.

Sopeutumista uuteen yhteisöön auttaa oikea nimivalinta. Ihmiset on mieluummin yhdistettävä uudeksi yhteisöksi kuin liitettävä johonkin entiseen. Tätä eroa symbolisoi näkyvästi uuden suurkunnan nimi. Varsinkin jos ydinkunta muodostaa väestöllisesti vain vähemmistön, on oikein ottaa uuden kunnan nimeksi kokonaan uusi, esimerkiksi kyseisen maakunnan osan tai seudun perinteinen nimitys.

Näitä luetaan juuri nyt