Blogit

Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Healing of Memories

Blogit Rajalla 2.5.2013 06:40
Kaisamari Hintikka
Kirjoittaja on Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappi ja ekumeenikko, joka työskentelee Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteerinä Genevessä.

Työhuoneeni kirjahyllyssä on ämpäri, sellainen noin kymmenen litran vetoinen, lähinnä suomalaista löylykiulua muistuttava puuämpäri. Se on valmistettu Nickel Minesin Amish-yhteisössä Pennsylvaniassa. Ämpärin kyljessä on päiväys heinäkuulta 2010 ja teksti ”Today you have received and honoured our story”. Tänään te olette kuulleet tarinamme ja kunnioittaneet sitä. Tarinan kuulija on ollut Luterilainen maailmanliitto ja sen kertoja Mennoniittojen maailmankonferenssi. Molemmat järjestöt ovat omien kirkkokuntiensa suurimpia kansainvälisiä yhteenliittymiä.

Suomessa ei juuri mennoniittoja tunneta. Pieni esittely lienee siis paikallaan. Mennoniitat ovat pääosin Pohjois-Amerikassa ja Afrikassa vaikuttava kirkkokunta, joka on sitoutunut väkivallattomuuteen, ja jonka jäsenet kastetaan vasta kun he ovat itse tunnustaneet julkisesti oman uskonsa. Näiden opillisten painotustensa vuoksi mennoniitat, kuten lähisukulaisensa amishitkin, liittyvät läheisesti anabaptisteihin. Nämä puolestaan saivat syntynsä ruohonjuuritason liikkeenä reformaation aatteiden myllertäessä 1500-luvun Eurooppaa.

Luterilaiset reformaattorit, Martin Luther muiden joukossa, olivat eri linjoilla anabaptistien kanssa sekä kastekäsityksessään että käsityksessään kristityn suhteesta esivaltaan. Käytännössä he rohkaisivat omia joukkojaan vainoamaan anabaptisteja, joista tuhannet menettivät henkensä ja vielä useampia tuhansia vangittiin, teloitettiin tai karkotettiin omilta kotiseuduiltaan. Näiden kokemusten sukupolvelta toiselle välittyneet muistot nousivat pintaan, kun luterilaiset ja mennoniitat kymmenisen vuotta sitten yrittivät käynnistää yhteisiä teologisia neuvotteluja. Halu lähempään yhteistyöhön oli yhteinen, mutta vuosisatojen ajan molemmin puolin vaalitut käsitykset reformaation ajan vainoista olivat sille esteenä.

Ainoa tie eteenpäin näytti olevan taaksepäin katsominen: viidensadan vuoden takaisten tarinoiden kertominen ensin molempien, mennoniittojen ja luterilaisten sanoin, ja lopuksi yhteinen historian uudelleensanoittaminen. Uudet sanat löytyivät ja sen merkiksi luterilaiset pyysivät heinäkuussa 2010 mennoniitoilta julkisesti anteeksi reformaation ajan vainoja. Ämpäri kirjahyllyssäni on muisto tuosta healing of memories -tapahtumasta, muistojen parantamisesta, puhdistamisesta ja anteeksiantamisesta.

Ämpärin tarina ei ole ainoa, joka kertoo pyrkimyksistä parantaa eilispäivän rikoksi ja raakuuksia yhteisen historiankerronnan keinoin. Healing of memories -prosessia on käytetty myös esimerkiksi apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa, väkivaltaisuuksien repimässä Pohjois-Irlannissa ja sosialismin jälkeisessä Romaniassa. Sen tavoitteena on vapauttaa yksilöt ja yhteisöt menneisyyden painolasteista ja siirtää katkeruuden ja vihollisuuskuvien ylläpitämiseen käytetyt voimavarat yhteisen tulevaisuuden rakentamiseen.

Onnistuakseen healing of memories -prosessiin tarvitaan kaikkien osapuolten, sortajien ja sorrettujen, pahantekijöiden ja uhrien, osallistumista ja sitoutumista. Se vaatii oman tarinan sanoittamisen lisäksi halua kuulla ”toisten” kokemuksia ja kyseenalaistaa omia käsityksiä itsestään ja muista. Jotkut ovat myös kieltäytyneet muistojen parantamisesta, ja sanoneet, että muistot ovat niin kipeitä, rikokset niin suuria, ettei niitä pidä yrittääkään parantaa.

Tämä tarina on tullut minullekin tutuksi viimeisen puolen vuoden aikana, uutta työtä opetellessani. Samalla olen yrittänyt löytää sille vastaavuutta suomalaisesta kontekstista – toistaiseksi laihoin tuloksi. Kyse ei ole siitä, etä Suomesta ei löytyisi parantumista odottavia tarinoita. Niitä kannetaan sekä yksityisissä että kollektiivisessa muistissa, mutta meillä ainakin jälkimmäisten parantumispyrkimykset ovat olleet kovin toisenlaisia. Viimeisen sadan vuoden aikana kertyneistä sotamuistoista selviäminen on hienotunteisesti, kuin sanattomasta sopimuksesta, jätetty on yksityisyyden piiriin.

Yhteisöllisten muistojen käsittely taas on onnistuttu menestyksekkäästi ulkoistamaan: ensin kaunokirjallisuudelle, sitten elokuvateollisuudelle ja teatterille, ja viimein psyko- ja sosiaalihistorioitsijoille. Mutta ainakin omassa lähipiirissäni sotien, kaikkien kolmen, muistot painavat edelleen. Eivät ehkä enää herravihana tai rajanaapurinpelkona, mutta pienenä kivenä sielun kengässä kuitenkin. Mitä itse teen niille muistoille, jotka olen saanut parin sukupolven perintönä? Missä muodossa luovutan niitä edelleen?

Entä mitä sellaisia tarinoita suomalaisessa yhteiskunnassa kirjoitetaan tällä hetkellä, joiden painolastia tulevat polvet joutuvat kantamaan? Paikalliset tarinat luovat luontevimmin yksilön ja yhteisön muistoja, mutta monet niistä liittyvät suurempiin yhteiskunnallisiin ja globaaleihin kehityskulkuihin. Minkälaisten globaalien muistojen luomiseen osallistumme parhaillamme, juuri nyt?

Rajalla -blogin kirjoittajat

Kirjoittaja on kansliapäällikkö, joka pohtii uskontoa ja kirkkoa julkisessa tilassa.
Olen neljän - tai seitsemän - lapsen mummi. Ihmisten moninaisuus kiinnostaa minua. Teen töitä ihmisten osallisuuden lisäämiseksi kirkossa. Tarvittaessa nousen barrikadeille, jos ihminen tai luonto ovat vaarassa.
Kirjoittaja on kirkollinen yhteiskunnan ja kestävän kehityksen tuntija. Kirkkohallituksessa johtavana asiantuntijana työskentelevä rovasti bloggaa yhteiskunnasta, kestävästä kehityksestä ja luomakunnan ihmeellisyydestä. Twitter: IlkkaSip
Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.
Olen kirkon ulkosuomalaistyön koordinaattori, pastori sekä viestinnän ammattilainen. Bloggaan ulkosuomalaisuudesta, maastamuutosta ja suomalaisista paluumuuttajista. Kaikille niille, joita ulkosuomalaisuus koskettaa välillisesti tai suoraan. Ulkosuomalaisuuden kokemusta minulla on Belgiasta, Saksasta ja Yhdysvalloista.
Kirkon ulkoasiain osaston johtaja, TT, VTM, dos.
Kirjoittaja on kirkkohallituksessa oppilaitosyhteistyön asiantuntija, joka innostuu herkästi keskustelusta ja haluaa pitää mielensä avoimena.
Kirjoittaja on verkkoviestintäpäällikkö Kirkon tiedotuskeskuksessa, joka aiemman työuransa on työskennellyt digitaalisten innovaatioiden parissa, mutta ehti ennen digiuraansa opiskella myös teologiksi.
Työskentelen perheneuvonnan kouluttajana Kirkkohallituksen kasvatus ja perheasioiden yksikössä. Parisuhteiden dynamiikka sekä mielen ja sielun salaisuudet sytyttävät ja innostavat oppimaan koko ajan lisää.
Kirjoittaja Kirkkohallituksen johtava asiantuntija ja yliopiston dosentti. Kirkon yhteiskunnallinen työ, kirkon läsnäolo arjessa ja digiviestintä. - Suomen suurtyöttömyys on kansallinen tragedia, johon pitää suunnata aikaa, voimia ja taloudellista tukea.
Kirjoittaja on Al Amana -keskuksen toiminnanjohtaja, Suomen Lähetysseuran työntekijä ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi. Kirjoittaja asuu Omanissa, Lähi-idässä, jossa hän johtaa uskontojenvälistä dialogikeskusta ja tarkastelee uskonnon ja yhteiskunnan rajapintaa islamilaisesta viitekehyksestä käsin.
Kirjoittaja toimii kirkkohallituksen kasvatus- ja perheasioiden yksikön johtajana.