Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Healing of Memories

Kaisamari Hintikka
Blogit Rajalla 2.5.2013 06:40

Työhuoneeni kirjahyllyssä on ämpäri, sellainen noin kymmenen litran vetoinen, lähinnä suomalaista löylykiulua muistuttava puuämpäri. Se on valmistettu Nickel Minesin Amish-yhteisössä Pennsylvaniassa. Ämpärin kyljessä on päiväys heinäkuulta 2010 ja teksti ”Today you have received and honoured our story”. Tänään te olette kuulleet tarinamme ja kunnioittaneet sitä. Tarinan kuulija on ollut Luterilainen maailmanliitto ja sen kertoja Mennoniittojen maailmankonferenssi. Molemmat järjestöt ovat omien kirkkokuntiensa suurimpia kansainvälisiä yhteenliittymiä.

Suomessa ei juuri mennoniittoja tunneta. Pieni esittely lienee siis paikallaan. Mennoniitat ovat pääosin Pohjois-Amerikassa ja Afrikassa vaikuttava kirkkokunta, joka on sitoutunut väkivallattomuuteen, ja jonka jäsenet kastetaan vasta kun he ovat itse tunnustaneet julkisesti oman uskonsa. Näiden opillisten painotustensa vuoksi mennoniitat, kuten lähisukulaisensa amishitkin, liittyvät läheisesti anabaptisteihin. Nämä puolestaan saivat syntynsä ruohonjuuritason liikkeenä reformaation aatteiden myllertäessä 1500-luvun Eurooppaa.

Luterilaiset reformaattorit, Martin Luther muiden joukossa, olivat eri linjoilla anabaptistien kanssa sekä kastekäsityksessään että käsityksessään kristityn suhteesta esivaltaan. Käytännössä he rohkaisivat omia joukkojaan vainoamaan anabaptisteja, joista tuhannet menettivät henkensä ja vielä useampia tuhansia vangittiin, teloitettiin tai karkotettiin omilta kotiseuduiltaan. Näiden kokemusten sukupolvelta toiselle välittyneet muistot nousivat pintaan, kun luterilaiset ja mennoniitat kymmenisen vuotta sitten yrittivät käynnistää yhteisiä teologisia neuvotteluja. Halu lähempään yhteistyöhön oli yhteinen, mutta vuosisatojen ajan molemmin puolin vaalitut käsitykset reformaation ajan vainoista olivat sille esteenä.

Ainoa tie eteenpäin näytti olevan taaksepäin katsominen: viidensadan vuoden takaisten tarinoiden kertominen ensin molempien, mennoniittojen ja luterilaisten sanoin, ja lopuksi yhteinen historian uudelleensanoittaminen. Uudet sanat löytyivät ja sen merkiksi luterilaiset pyysivät heinäkuussa 2010 mennoniitoilta julkisesti anteeksi reformaation ajan vainoja. Ämpäri kirjahyllyssäni on muisto tuosta healing of memories -tapahtumasta, muistojen parantamisesta, puhdistamisesta ja anteeksiantamisesta.

Ämpärin tarina ei ole ainoa, joka kertoo pyrkimyksistä parantaa eilispäivän rikoksi ja raakuuksia yhteisen historiankerronnan keinoin. Healing of memories -prosessia on käytetty myös esimerkiksi apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa, väkivaltaisuuksien repimässä Pohjois-Irlannissa ja sosialismin jälkeisessä Romaniassa. Sen tavoitteena on vapauttaa yksilöt ja yhteisöt menneisyyden painolasteista ja siirtää katkeruuden ja vihollisuuskuvien ylläpitämiseen käytetyt voimavarat yhteisen tulevaisuuden rakentamiseen.

Onnistuakseen healing of memories -prosessiin tarvitaan kaikkien osapuolten, sortajien ja sorrettujen, pahantekijöiden ja uhrien, osallistumista ja sitoutumista. Se vaatii oman tarinan sanoittamisen lisäksi halua kuulla ”toisten” kokemuksia ja kyseenalaistaa omia käsityksiä itsestään ja muista. Jotkut ovat myös kieltäytyneet muistojen parantamisesta, ja sanoneet, että muistot ovat niin kipeitä, rikokset niin suuria, ettei niitä pidä yrittääkään parantaa.

Tämä tarina on tullut minullekin tutuksi viimeisen puolen vuoden aikana, uutta työtä opetellessani. Samalla olen yrittänyt löytää sille vastaavuutta suomalaisesta kontekstista – toistaiseksi laihoin tuloksi. Kyse ei ole siitä, etä Suomesta ei löytyisi parantumista odottavia tarinoita. Niitä kannetaan sekä yksityisissä että kollektiivisessa muistissa, mutta meillä ainakin jälkimmäisten parantumispyrkimykset ovat olleet kovin toisenlaisia. Viimeisen sadan vuoden aikana kertyneistä sotamuistoista selviäminen on hienotunteisesti, kuin sanattomasta sopimuksesta, jätetty on yksityisyyden piiriin.

Yhteisöllisten muistojen käsittely taas on onnistuttu menestyksekkäästi ulkoistamaan: ensin kaunokirjallisuudelle, sitten elokuvateollisuudelle ja teatterille, ja viimein psyko- ja sosiaalihistorioitsijoille. Mutta ainakin omassa lähipiirissäni sotien, kaikkien kolmen, muistot painavat edelleen. Eivät ehkä enää herravihana tai rajanaapurinpelkona, mutta pienenä kivenä sielun kengässä kuitenkin. Mitä itse teen niille muistoille, jotka olen saanut parin sukupolven perintönä? Missä muodossa luovutan niitä edelleen?

Entä mitä sellaisia tarinoita suomalaisessa yhteiskunnassa kirjoitetaan tällä hetkellä, joiden painolastia tulevat polvet joutuvat kantamaan? Paikalliset tarinat luovat luontevimmin yksilön ja yhteisön muistoja, mutta monet niistä liittyvät suurempiin yhteiskunnallisiin ja globaaleihin kehityskulkuihin. Minkälaisten globaalien muistojen luomiseen osallistumme parhaillamme, juuri nyt?

Kaisamari Hintikka

Keskustelu

One cannot assimilate dissimilar memories and hope such an action would change the world. Memories are dead things that we humans for some peculiar reason like dwell with. Memories maintain conflict in the world we live in, and yet without memories, there is hardly any conflict. So why carry on with the history of man despite that the very cause of history is the root reason for all misery in the world. All problems of man are the results of innumerable memories of thousands of events of thousands of years. And where there are memories there is the inevitable over estimation of history leading to never ending competition. Competitiveness is the main essence of all organized religions and with, and under those same banners, they defend their Gods by killing each other’s. Religions, as we practice them, are so similar and go on with the same mentality as politics, sports and commercial life – with deterioration, slow decay, till we have reached a state where there is no way out but destroying all we have built, and start the same endless rotation of building – just to become destroyed.

Conciliation is not possible between beliefs for to change any abstract it will cease to be what it was and hence Christian cannot become Muslim, nor a Muslim become Christian without giving up his religion. A dogma, any dogmatic thought structure, implies something unchangeable to be carried on in time and – to be God like, it cannot be changed by man. That is how we are programmed to think and because we all are believers in most of our thoughts patterns; we cannot but stay in our own dogmatic framework.

Näitä luetaan juuri nyt