Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Tiikeri luokkahuoneessa eli kriittisestä uskonnonopetuksesta

Jyri Komulainen
Blogit Rajalla 23.4.2013 06:38

Kävin katsomassa elokuvan Piin elämä. Siinä päähenkilö kertoo, miten selviytyi haaksirikosta ja päätyi tiikerin kanssa pelastusveneeseen.

Piin uskomaton elämäntarina vakuuttaa sitä kuuntelevan ystävän Jumalan olemassaolosta – mutta sellaisen Jumalan, johon liittyy kertomus.

Elokuvateatterin pimeydessä mietiskelin, että jos yhä kouluttaisin uskonnonopettajia, antaisin opiskelijoilleni kotiläksyksi mennä elokuviin. Piin elämä on vakuuttava puheenvuoro kertomusten voimasta. Siksi se on myös elokuva uskonnonopetuksen merkityksestä.

Asioiden tarkastelu uskonnonopettajan silmin on näemmä jäänyt päälle. Opetin kuuden vuoden ajan tulevia uskonnonopettajia Helsingin yliopistossa ennen kuin siirryin kirkkohallitukseen. Noina vuosina ehdin testata uskonnonopetukseen liittyviä ajatuksiani dialogissa opiskelijoitteni kanssa. Seurasin myös lukuisia harjoitustunteja normaalikoulussa.

Vuodet didaktikkona vakuuttivat, että nykyinen uskonnonopetuksen malli on hyvä ja myös ajanmukainen. (Kunhan vain tulevaisuudessa osattaisiin synnyttää luontevaa vuorovaikutusta eri opetusryhmien välillä.)

Jos opettajalla on uskallusta heittäytyä itsekin vuoropuheluun, uskontoperinteet kertomuksineen tarjoavat ainutlaatuisia lähtökohtia inspiroiville opetuskeskusteluille.

Erityisesti mieleeni jäi onnistunut oppitunti, jossa Joosef-kertomuksen äärellä alakoululaiset pohtivat sisarkateuden teemaa. Päästiin kiinni elämän isoihin kysymyksiin ja samalla opittiin jotain Raamatusta. Ei ylhäältä päin, vaan aidossa vuoropuhelussa kolmisen tuhatta vuotta vanhan tekstin kanssa.

Oman uskonnon opetuksen perusidea on yksinkertainen: on traditio, joka oli ennen minua ja joka jää minun jälkeeni.

Hyvä uskontotunti antaa oppilaalle mahdollisuuden käydä Jaakobin painia oman perinteensä kanssa. Kun oma on tullut riittävän tutuksi, ylemmillä luokilla avarrutaan sitten tutkailemaan avoimin mielin muitakin uskontoperinteitä ja oppimaan jotain niistäkin.

Vaikuttaa siltä, että jonkinlaista epätietoisuuden sumua on ilmassa ja moni ei tunnista uskonnonopetuksen mahdollisuuksia. Usein kuulee puheita, että uskonnonopetus on yhä liian ”tunnustuksellista” ja että sen pitäisi olla ”tunnustuksetonta”. Suomalainen oman uskonnon opetuksen malli on kuitenkin sen verran hienosyinen, ettei sitä voi ahtaa vanhakantaiseen ”tunnustuksellinen vs. tunnustukseton” -sapluunaan.

Yhtäältä oman uskonnon opetus on traditiolähtöistä eli oppilas lähtee liikkeelle omasta perinteestään. Mutta toisaalta tätä perinnettä tulee tarkastella tietopainotteisesti ja jopa itsekriittisesti. Vain näin voi syntyä pedagoginen liike, jota pitää yllä sisältäpäin katsomisen ja etäisyyden ottamisen välinen dynamiikka.

Tällainen liike imaisee ihannetapauksessa myös opettajan mukaan. Opettajan pitää toki tietää enemmän kuin oppilaansa. Tämä ei silti varjele siltä, että uskonnon ydinasioissa opettaja joutuu itsekin oppijan paikalle. Kun puhutaan Jumalasta ja ihmisestä, hyvästä ja pahasta, elämästä ja kuolemasta, uskosta ja ateismista, Jeesuksesta, Muhammadista ja Buddhasta, kukaan ei voi vetäytyä neutraalille maaperälle.

Uskonto on oppiaineena kaksiteräinen miekka.

Huonon opettajan käsissä uskonto taipuu herkästi vallankäytöksi ja ylhäältä päin kaadettujen asioiden ulkoa opettelemiseksi. Tietenkin kaikkia aineita voi opettaa tylsästi. Uskonto on kuitenkin lukujärjestyksen eksistentiaalisin aine, joten ulkokohtaisuus tekee oppiaineesta nopeasti täysin hengettömän.

Hyvän opettajan käsissä uskonto voi sen sijaan olla oppiaine, jossa vain taivas on rajana. Opetus antaa ajatuksia ja näkökulmia, joiden varaan voi omaa maailmankatsomustaan ja identiteettiään rakentaa.
Oppitunnit saavat olla koskettavia ja jopa uskonnollisesti merkityksellisiä, sillä myös kokemukset kuuluvat tietojen ja taitojen ohessa suomalaiseen uskonnonopetukseen.

Suurin oivallukseni on ollut uskonnon näkeminen oppiaineena, jossa voidaan edistää kriittistä tietoisuutta.

Pyhät kertomukset voivat synnyttää yhteiskunnallisesti valveutunutta ajattelua. Esimerkiksi Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin ja kaatoi rahanvaihtajien pöydät. Buddha hylkäsi rikkaudet mutta myös ankaran askeesin ja alkoi opettaa keskitietä sekä kiinnittämättömyyttä katoaviin asioihin.

Joskus olen pohdiskellut, löytyisiköhän tästä selitys, miksi jotkut poliitikot jaksavat ajaa kouluihin uskonnonopetuksen sijasta ”yhteistä etiikkaa” tai ”yleistä uskontotietoa”. Piileekö retoriikan alla halu typistää uskontojen kriittinen sosiaalieettinen kärki, joka osoittaa vallanpitäjiä kohtaan?

Oikeasti koulussa tarvitaan inspiroivia kertomuksia. Niitä samoja kertomuksia ja tekstejä, jotka sytyttivät Mahatma Gandhin ja Martin Luther Kingin kaltaiset miehet toimintaan. Tai joiden kaiut kuuluvat vaikkapa U2:n musiikissa. Ei liene sattumaa, että kyseisen bändin keulamies on rocktähdeksi poikkeuksellisen poliittinen.

Uskonnolliset kertomukset ovat kuin tiikeri Piin veneessä. Kesyttämättömiä ja jopa vaarallisia, mutta ehkä sittenkin tarpeellisia rannattomalla ulapalla.

Ennen kuin debatti uskonnonopetuksesta jatkuu, suosittelen siihen osallistuvia katsomaan elokuvan Piin elämästä. Sen jälkeen voidaan jatkaa keskustelua, halutaanko koulun katsomusaineiden opetus järjestää tiikerin kanssa vai ilman.

Jyri Komulainen

Keskustelu

Komulainen jatkaa samaa iänikuista jauhamistaan uskonnonopetuksesta. Uskonnonopetuksen tekemisellä mielekkääksi ja oppilaita motivoivaksi tai kriittiseksi ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten sitä koulussa opetetaan. Nyt vaan kirkon ja Komulaisen sen edustajana on nähtävä, että uskontokuntasidonnaisen opetuksen aika on auttamattomasti ohi. Juna vaan meni ja yhteiskunta sekularisoitui ja muuttui.. Kirkollahan on omaa nuorisotyötä ja kasvatustoimintaa, jos se haluaa pitäköön itse omaa uskonnonopetustaan ja jättäköön rauhassa koulussa annettavan opetuksen yleissivistäväksi kaikille oppilaille yhteiseksi opetukseksi.

Uskonnon opetus ei ole eikä voi olla kaikille uskonnoille ja uskonnottomille yhteinen aine. Uskonnon opettajat ovat ainoastaan Ev. Lut kirkon edustajia. Uskonnon opettaminen pienille lapsille on 100% käännytystyötä jolla ei ole mitään tekemistä tieteiden tai tosiasioiden kanssa. Satujen kertominen totuutena on sitäpaitsi moraalisesti kuvottavaa toimintaa.

Käännyttämällä jo puolustuskyvyttömät lapset oman kirkkonsa valtapiiriin Ev. Lut. kirkko mahdollistaa ihmisen koko iän kestävän henkisen hyväksikäytön joka konkretisoituu kirkollisveron maksamisena Ev.Lut. kirkon papeille ja heidän johtajilleen.

Ev Lut. kirkon strategiana on keskittää panokset ihmiselämän alkuun ja loppuun. Ensin lapset käännytetään ja taataan koko elämän kestävä tulovirta papeille. Lopuksi kun elämä hiipuu papit saapuvat paikalle kuin haaskalinnut ja onnistuvat usein saamaan seniilit vanhukset testamenttaamaan omaisuutensa Ev Lut. kirkolle.

Uskonnon opetus ei ole eikä voi olla kaikille uskonnoille ja uskonnottomille yhteinen aine. Uskonnon opettajat ovat ainoastaan Ev. Lut kirkon edustajia. Uskonnon opettaminen pienille lapsille on 100% käännytystyötä jolla ei ole mitään tekemistä tieteiden tai tosiasioiden kanssa. Satujen kertominen totuutena on sitäpaitsi moraalisesti kuvottavaa toimintaa.

Käännyttämällä jo puolustuskyvyttömät lapset oman kirkkonsa valtapiiriin Ev. Lut. kirkko mahdollistaa ihmisen koko iän kestävän henkisen hyväksikäytön joka konkretisoituu kirkollisveron maksamisena Ev.Lut. kirkon papeille ja heidän johtajilleen.

Ev Lut. kirkon strategiana on keskittää panokset ihmiselämän alkuun ja loppuun. Ensin lapset käännytetään ja taataan koko elämän kestävä tulovirta papeille. Lopuksi kun elämä hiipuu papit saapuvat paikalle kuin haaskalinnut ja onnistuvat usein saamaan seniilit vanhukset testamenttaamaan omaisuutensa Ev Lut. kirkolle.

Kiitos kommenteista, joita lyhyesti kommentoin:

En ole kirkon edustaja tässä asiassa vaan ensi sijassa tulokulmani on dosenttina, jolla on konkreettista kokemusta vuosien työskentelystä uskonnonopetuksen kanssa. Uusimmassa Niin & Näin -lehdessä (Kevät 1/2013) olen kirjoittanut akateemisesta auki lähdeviittein teoreettisen perustan ”jauhamiselleni”. Jos jotain kiinnostaa se, suosittelen etsimään mainitun lehden, jossa on enemmänkin katsomusainekeskustelua.

Mainitusta artikkelistani – josta ei valitettavasti ole nettiversiota – käy ilmi, että uskontokuntasidonnainen malli vastaa postmodernin filosofian tiettyihin perusideoihin ja on siksi ajanmukainen. Saatan olla väärässä, mutta ainakaan en ole ajastani jäljessä;)

Uskontojen merkitys on kasvamassa muun muassa maahanmuuton myötä ja sekularisaatioteesi on haastettu uusimmassa tutkimuksessa. Vastaavasti merkittävimmät yhteiskuntafilosofiset teoreetikot ovat esittäneet, että demokraattisessa yhteiskunnassa myös uskonnollisten yhteisöjen kontribuutio yhteiseen keskusteluun tulee sallia ja sille on löydettävä monikulttuurisessa yhteiskunnassa omat kanavansa. (Mielestäni siis suomalainen oman uskonnon opetuksen malli toteuttaa juuri tätä.)

Uskonnonopetuksessa ei kerrota ”satuja” ”tosiasioina” vaan pohditaan ikuisia kertomuksia, joilla on merkitystä. Käyttäisin mielummin sanaa ’merkityksellinen’ kuin ’tosi’. Onko rakastetun huokaus ’totta’? Onko lapsen hymy ’totta’? Onko Shakespearen Hamlet ’totta’?

Ei kaikkia asioita voi tarkastella ongelmattomasti totuuden ja epätotuuden kategorioissa. Hamlet esimerkiksi tuskin on historiallisesti tosi tarina ja tuskin sen nimistä Tanskan prinssiä edes on ollut, mutta samaan aikaan Hamlet on mitä syvimmässä mielessä totta – se on ainutlaatuisen todellinen ja syvälle käyvä kuvaus ihmisen epävarmuudesta, rakkaudesta, hulluudesta, kuolemasta ja kostosta. Toivoisin nyt, että anonyymit kommentaattorit kävisivät katsomassa sen Piin elämä -elokuvan (ellette ole jo katsoneet), joka ”argumentoi” samaan suuntaan kuin minä: kertomuksilla on merkitystä ja elämä olisi köyhempää ilman niitä.

(Edellisellä pohdinnalla en halua kyseenalaistaa sitä, että kristinuskon peruskirjalla on kytkös historiaan ja että varsinkin evankeliumeissa kuvatut tapahtumat kriittisenkin tutkimuksen valossa viittaavat johonkin ainutkertaiseen mitä Jeesuksen elämässä tapahtui.Historialliset yksityiskohdat jäävät sumuverhon taakse, mutta tietyistä faktoista voimme olla jotakuinkin varmoja: esimerkiksi Jeesuksen ympärillä tapahtuneista parantumiskokemuksista, Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta, Pietarin kieltämisestä ja siitäkin, että haudalla tapahtui jotain, joka pakenee selityksiämme. Sellaisen historiallisen perustan varaan rakentuu kristillinen raamatuntulkinta, joka ikään kuin lisää tällaisiin historiallis-kriittisesti saavutettuihin hajanaisiin tietoihinn uskon, jonka valossa syntyy kuva Jeesuksesta Kristuksesta. Suosittelen paavi Benedictuksen ensimmäisen Jeesus-kirjan johdantolukua tästä aiheesta kiinnostuneille.)

Yliluonnollisten olioiden palvonnasta kiinnostuneille minä suosittelen lukemaan Richard Dawkinsin Jumalharha -kirjan.

Ainoastaan uskontojen edustajat yrittävät sekoittaa ihmisiä väittämällä ettei asioita voi luokitella tosiksi tai epätosiksi. Koska seuraavaksi samat henkilöt väittävät että ”henkisiä uskon asioita” ei voi käsitellä tieteellisesti. Johtuisikohan tämä siitä että yliluonnollisten olioiden olemassaololle tai heidän tekemilleen ihmeille ei löydy yhtäkään tieteellisesti kelpaavaa todistetta?

Ei yhtä ainuttakaan todistetta, siis vain pelkkiä satuja…

Mielipiteesi ei kyllä kuulosta kovinkaan akateemiselta, etkä ilmeisesti ymmärrä yhteiskunnan muuttumista riittävästi ja kouluopetuksen tehtävää kovinkaan syvällisesti. Peruskouluideologiaan kuuluu yhteisyys ja se, että koko ikäluokka opiskelee asioista yhdessä. Kirjoituksestasi kuultaa varsin apologeettinen ote. Sitäpaiti eikös tämä ole kirkon sponsoroima blogi, mitä muuta voit täällä tehdä kuin puolustaa työpaikkasi näkökulmaa. Henkilökohtaisesti minun on vaikea löytää yhtään asiaperustetta sille, miksi koulussa pitäisi opettaa omaa uskontoa.

Näitä luetaan juuri nyt