Tiikeri luokkahuoneessa eli kriittisestä uskonnonopetuksesta

Kävin katsomassa elokuvan Piin elämä. Siinä päähenkilö kertoo, miten selviytyi haaksirikosta ja päätyi tiikerin kanssa pelastusveneeseen.

Piin uskomaton elämäntarina vakuuttaa sitä kuuntelevan ystävän Jumalan olemassaolosta – mutta sellaisen Jumalan, johon liittyy kertomus.

Elokuvateatterin pimeydessä mietiskelin, että jos yhä kouluttaisin uskonnonopettajia, antaisin opiskelijoilleni kotiläksyksi mennä elokuviin. Piin elämä on vakuuttava puheenvuoro kertomusten voimasta. Siksi se on myös elokuva uskonnonopetuksen merkityksestä.

Asioiden tarkastelu uskonnonopettajan silmin on näemmä jäänyt päälle. Opetin kuuden vuoden ajan tulevia uskonnonopettajia Helsingin yliopistossa ennen kuin siirryin kirkkohallitukseen. Noina vuosina ehdin testata uskonnonopetukseen liittyviä ajatuksiani dialogissa opiskelijoitteni kanssa. Seurasin myös lukuisia harjoitustunteja normaalikoulussa.

Vuodet didaktikkona vakuuttivat, että nykyinen uskonnonopetuksen malli on hyvä ja myös ajanmukainen. (Kunhan vain tulevaisuudessa osattaisiin synnyttää luontevaa vuorovaikutusta eri opetusryhmien välillä.)

Jos opettajalla on uskallusta heittäytyä itsekin vuoropuheluun, uskontoperinteet kertomuksineen tarjoavat ainutlaatuisia lähtökohtia inspiroiville opetuskeskusteluille.

Erityisesti mieleeni jäi onnistunut oppitunti, jossa Joosef-kertomuksen äärellä alakoululaiset pohtivat sisarkateuden teemaa. Päästiin kiinni elämän isoihin kysymyksiin ja samalla opittiin jotain Raamatusta. Ei ylhäältä päin, vaan aidossa vuoropuhelussa kolmisen tuhatta vuotta vanhan tekstin kanssa.

Oman uskonnon opetuksen perusidea on yksinkertainen: on traditio, joka oli ennen minua ja joka jää minun jälkeeni.

Hyvä uskontotunti antaa oppilaalle mahdollisuuden käydä Jaakobin painia oman perinteensä kanssa. Kun oma on tullut riittävän tutuksi, ylemmillä luokilla avarrutaan sitten tutkailemaan avoimin mielin muitakin uskontoperinteitä ja oppimaan jotain niistäkin.

Vaikuttaa siltä, että jonkinlaista epätietoisuuden sumua on ilmassa ja moni ei tunnista uskonnonopetuksen mahdollisuuksia. Usein kuulee puheita, että uskonnonopetus on yhä liian ”tunnustuksellista” ja että sen pitäisi olla ”tunnustuksetonta”. Suomalainen oman uskonnon opetuksen malli on kuitenkin sen verran hienosyinen, ettei sitä voi ahtaa vanhakantaiseen ”tunnustuksellinen vs. tunnustukseton” -sapluunaan.

Yhtäältä oman uskonnon opetus on traditiolähtöistä eli oppilas lähtee liikkeelle omasta perinteestään. Mutta toisaalta tätä perinnettä tulee tarkastella tietopainotteisesti ja jopa itsekriittisesti. Vain näin voi syntyä pedagoginen liike, jota pitää yllä sisältäpäin katsomisen ja etäisyyden ottamisen välinen dynamiikka.

Tällainen liike imaisee ihannetapauksessa myös opettajan mukaan. Opettajan pitää toki tietää enemmän kuin oppilaansa. Tämä ei silti varjele siltä, että uskonnon ydinasioissa opettaja joutuu itsekin oppijan paikalle. Kun puhutaan Jumalasta ja ihmisestä, hyvästä ja pahasta, elämästä ja kuolemasta, uskosta ja ateismista, Jeesuksesta, Muhammadista ja Buddhasta, kukaan ei voi vetäytyä neutraalille maaperälle.

Uskonto on oppiaineena kaksiteräinen miekka.

Huonon opettajan käsissä uskonto taipuu herkästi vallankäytöksi ja ylhäältä päin kaadettujen asioiden ulkoa opettelemiseksi. Tietenkin kaikkia aineita voi opettaa tylsästi. Uskonto on kuitenkin lukujärjestyksen eksistentiaalisin aine, joten ulkokohtaisuus tekee oppiaineesta nopeasti täysin hengettömän.

Hyvän opettajan käsissä uskonto voi sen sijaan olla oppiaine, jossa vain taivas on rajana. Opetus antaa ajatuksia ja näkökulmia, joiden varaan voi omaa maailmankatsomustaan ja identiteettiään rakentaa.
Oppitunnit saavat olla koskettavia ja jopa uskonnollisesti merkityksellisiä, sillä myös kokemukset kuuluvat tietojen ja taitojen ohessa suomalaiseen uskonnonopetukseen.

Suurin oivallukseni on ollut uskonnon näkeminen oppiaineena, jossa voidaan edistää kriittistä tietoisuutta.

Pyhät kertomukset voivat synnyttää yhteiskunnallisesti valveutunutta ajattelua. Esimerkiksi Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin ja kaatoi rahanvaihtajien pöydät. Buddha hylkäsi rikkaudet mutta myös ankaran askeesin ja alkoi opettaa keskitietä sekä kiinnittämättömyyttä katoaviin asioihin.

Joskus olen pohdiskellut, löytyisiköhän tästä selitys, miksi jotkut poliitikot jaksavat ajaa kouluihin uskonnonopetuksen sijasta ”yhteistä etiikkaa” tai ”yleistä uskontotietoa”. Piileekö retoriikan alla halu typistää uskontojen kriittinen sosiaalieettinen kärki, joka osoittaa vallanpitäjiä kohtaan?

Oikeasti koulussa tarvitaan inspiroivia kertomuksia. Niitä samoja kertomuksia ja tekstejä, jotka sytyttivät Mahatma Gandhin ja Martin Luther Kingin kaltaiset miehet toimintaan. Tai joiden kaiut kuuluvat vaikkapa U2:n musiikissa. Ei liene sattumaa, että kyseisen bändin keulamies on rocktähdeksi poikkeuksellisen poliittinen.

Uskonnolliset kertomukset ovat kuin tiikeri Piin veneessä. Kesyttämättömiä ja jopa vaarallisia, mutta ehkä sittenkin tarpeellisia rannattomalla ulapalla.

Ennen kuin debatti uskonnonopetuksesta jatkuu, suosittelen siihen osallistuvia katsomaan elokuvan Piin elämästä. Sen jälkeen voidaan jatkaa keskustelua, halutaanko koulun katsomusaineiden opetus järjestää tiikerin kanssa vai ilman.