Hidasta henkesi edestä!

Kun luet tätä, olen jo kaukana. Katselen kirkasta taivasta ja maan pehmeää kumpuilua. Olen ajassa ja paikassa, jossa elämän perusasiat: hengittäminen, näkeminen, kuuleminen ja tunteminen ovat olennaisia. Olen maassa, jossa on paljon köyhyyttä. Selviytyäkseni täällä tarvitsen muita. Yksilöä tärkeämpi on yhteisö.

Olen tarttunut kiireeseen ja päättänyt selättää sen – kiitos vaan työnantajalleni, jonka ystävällisellä suostumuksella saan ottaa ylitöihin käytetyn ajan aikana. Olen lähtenyt matkalle, jonka aikana en lue sähköpostia, en vilkuile hermostuneesti kännykkääni viiden minuutin välein, en yritä olla läsnä netissä, kokouksessa ja puhelimessa yhtä aikaa – en jatkaa päivää tehden illalla tekemättömiä töitä television ääressä ärtyneenä.

Mitä odotan matkalta? – ehkä eksistentiaalista kokemusta olla jälleen läsnä ajassa ja paikassa. Haluan jälleen liikuttua elämästä. Aika nöyränä haluan kysellä kutsumustani ja sitä tietä, mitä käydä ja mihin suunnata. Näen elämän vahvasti matkana. Olen etuoikeutettu, mutta myös itse vaikuttanut lähtööni. Helpompaa olisi jäädä kuin lähteä.

Slow life -ajattelua, hidastamista, pidetään yhä haihatteluna, rikkaiden etuoikeutena ja ehkä laiskuutena. Eihän aika sinänsä ketään tee onnelliseksi, koska ajan voi myös tuhlata. Eikä hidastaminen hyödytä, jos itsekkyys ja negativinen asenne valtaavat alaa ja syövät voimavaramme.

Monet viisikymppiset tekevät tiliä tässä elämänsä vaiheessa työelämästään. Mikä on – vaikka nautin työstäni – kyselen, teenkö oikeita asioita. Voinko olla vapaa myös työssäni?

Olemme vahvasti suorittavia, tehokkaita ihmisiä. Silti kasvun rajat ja ihmisenkin rajat tulevat vastaan – kestääkö ruumiimme, henkemme ja sielumme kiirettä ja suoritusta. Kestääkö luontomme? Miksi vain suoritamme elämää, kun me voisimme elää? Missä ovat valo ja ilo?

Hidastaminen voi antaa elämään uuden suunnan. ”Köyhempi, jolla on aikaa elämiseen voi olla onnellisempi kuin häntä rikkaampi, jolla sitä aikaa ei ole”, sanoo Seppo A. Teinonen, suomalaisen mystiikan polun näyttäjä . Palasin lukemaan vanhaa viisasta kirjaa eli Riitta ja Seppo A. Teinosen keskustelua mystiikasta (WSOY, 1990).

Hidastamisen viisaus näyttäytyy tienä syvempään sisäiseen tuntemukseen. Teinonen viittaa lukuisiin mystikoihin ja varsinkin Ignatiukseen, jonka mukaan kiitos, kiitollisuus on kaiken ydin.

Kristillinen meditaatio ja retriittiliike tarjoavat hiljaisuutta ja lepoa. En itse tunne Jumalan läsnäoloa kiireessä. Sen sijaan koen sitä luonnossa, hiljaisuudessa ja kirkon rauhallisessa tilassa. Barokkimusiikkia voisin kuunnella pitkään. Se hoitaa elämän haavoja ja upottaa hoitavaan huolenpitoon. Viipyilevään kiitokseen.

Hidasta!