Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Hidasta henkesi edestä!

Iiris Kivimäki
Blogit Rajalla 16.4.2013 05:50

Kun luet tätä, olen jo kaukana. Katselen kirkasta taivasta ja maan pehmeää kumpuilua. Olen ajassa ja paikassa, jossa elämän perusasiat: hengittäminen, näkeminen, kuuleminen ja tunteminen ovat olennaisia. Olen maassa, jossa on paljon köyhyyttä. Selviytyäkseni täällä tarvitsen muita. Yksilöä tärkeämpi on yhteisö.

Olen tarttunut kiireeseen ja päättänyt selättää sen – kiitos vaan työnantajalleni, jonka ystävällisellä suostumuksella saan ottaa ylitöihin käytetyn ajan aikana. Olen lähtenyt matkalle, jonka aikana en lue sähköpostia, en vilkuile hermostuneesti kännykkääni viiden minuutin välein, en yritä olla läsnä netissä, kokouksessa ja puhelimessa yhtä aikaa – en jatkaa päivää tehden illalla tekemättömiä töitä television ääressä ärtyneenä.

Mitä odotan matkalta? – ehkä eksistentiaalista kokemusta olla jälleen läsnä ajassa ja paikassa. Haluan jälleen liikuttua elämästä. Aika nöyränä haluan kysellä kutsumustani ja sitä tietä, mitä käydä ja mihin suunnata. Näen elämän vahvasti matkana. Olen etuoikeutettu, mutta myös itse vaikuttanut lähtööni. Helpompaa olisi jäädä kuin lähteä.

Slow life -ajattelua, hidastamista, pidetään yhä haihatteluna, rikkaiden etuoikeutena ja ehkä laiskuutena. Eihän aika sinänsä ketään tee onnelliseksi, koska ajan voi myös tuhlata. Eikä hidastaminen hyödytä, jos itsekkyys ja negativinen asenne valtaavat alaa ja syövät voimavaramme.

Monet viisikymppiset tekevät tiliä tässä elämänsä vaiheessa työelämästään. Mikä on – vaikka nautin työstäni – kyselen, teenkö oikeita asioita. Voinko olla vapaa myös työssäni?

Olemme vahvasti suorittavia, tehokkaita ihmisiä. Silti kasvun rajat ja ihmisenkin rajat tulevat vastaan – kestääkö ruumiimme, henkemme ja sielumme kiirettä ja suoritusta. Kestääkö luontomme? Miksi vain suoritamme elämää, kun me voisimme elää? Missä ovat valo ja ilo?

Hidastaminen voi antaa elämään uuden suunnan. ”Köyhempi, jolla on aikaa elämiseen voi olla onnellisempi kuin häntä rikkaampi, jolla sitä aikaa ei ole”, sanoo Seppo A. Teinonen, suomalaisen mystiikan polun näyttäjä . Palasin lukemaan vanhaa viisasta kirjaa eli Riitta ja Seppo A. Teinosen keskustelua mystiikasta (WSOY, 1990).

Hidastamisen viisaus näyttäytyy tienä syvempään sisäiseen tuntemukseen. Teinonen viittaa lukuisiin mystikoihin ja varsinkin Ignatiukseen, jonka mukaan kiitos, kiitollisuus on kaiken ydin.

Kristillinen meditaatio ja retriittiliike tarjoavat hiljaisuutta ja lepoa. En itse tunne Jumalan läsnäoloa kiireessä. Sen sijaan koen sitä luonnossa, hiljaisuudessa ja kirkon rauhallisessa tilassa. Barokkimusiikkia voisin kuunnella pitkään. Se hoitaa elämän haavoja ja upottaa hoitavaan huolenpitoon. Viipyilevään kiitokseen.

Hidasta!

Iiris Kivimäki

Kirjoittaja on viestintäjohtaja Suomen Lähetysseurassa ja seuraa median, kirkon ja yhteiskunnan hiljaisia ääniä.

Keskustelu

Tässä kirjoituksessa ei ole mitään uutta. Kulunut aihe, kulunut tapa käsitellä sitä. Mitä tekemistä mystiikalla on uskon kanssa? Slow life on jo aika passé. Luulisi kirkon laittavan rahaa tärkeämpiin kohteisiin kun sponsoroituihin blogeihin.

Tiinaj:lle

Uskonnothan nimenomaan ovat vanhan ja kuluneen toistamista ja myös mystiikkaa. Kirkkojenkin on päästävä kuuluviin, koska ne eivät ole vielä juurikaan keksineet tepsiviä keinoja näkyä toiminnallaan. Itsenäisistä julistajista kerrotaan, paljolti pahaa. Kirkot instituutioina sen sijaan ovat liian varovaisia.

Minun mielestäni toimintojen painopiste olisi siirrettävä konkreettisiin toimiin yhteiskunnan ja maailman parantamiseksi tässä ja nyt. Blogeja kyllä aina tarvitaan, mutta niiden sisältö voisi muuttua vastaavasti kouriintuntuvammaksi.

Tahtoperäinen ”hidastaminen” ei ole hidastua, enemmän kuin on mikään muukaan tahtoperäinen toiminta, jostakin mitä on, johonkin mitä kuvitellaan olevan, vaan on pakoa olevasta hetkestä mielikuvitukselliseen tulevaan, ei olevaan. Teemme sitä, pakoa, koska ajatus on liian täynnä ristiriitaisia kokemuksia ja joita pyrimme välttämään menemällä uuteen ympäristöön. Mutta parhainkin paon muoto pakottaa palamaan entiseen, olleeseen, fyysilliseen ja psyykkiseen lähtökohtaansa, jolloin edessä on aina paluu vanhaan koettuun. Ulkonaisesti voimme paeta, mutta sisäiset pakomahdollisuudet eväit onnistu koskaan. Pakenija ei voi olla erillinen olemus siitä mitä paetaan ja siksi pakenija ja sitä jota peataan ovat täysin unitaarinen tapahtuma. Hetkellisesti on siedettävämpää, olla poissa, mutta vanha ympäristä palautuu ja lomamuistelmat siirtyvät taka-alalle arjen vaatiess olla mukana nykyhetkessä ja kaikkea mitä siinä on aina ollut. Muistikuvat joita pyritään pakenemaan, tavalla tai toisella, eivät koskaan unohdu, vaan aivan päinvastoin. Ajatus vapautua muistikuvista, unohtaa, on juuri se toiminta joka pitää muistikuvia yllä, eilisestä tähän hetkeen ja tästä hetkestä huomiseen.