Sertifioitu tasa-arvo

Profiilikuva
Blogit Rajalla
Kirjoittaja on Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappi ja ekumeenikko, joka työskentelee Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteerinä Genevessä.

Kansainvälisenä naistenpäivänä sain pomolta kirjeen. Se oli osoitettu kaikille järjestön naispuolisille työntekijöille. Kyllä siinä meitä vähän kiiteltiinkin, mutta ennen kaikkea sanottiin jälleen kerran kuinka keskeinen periaate sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden edistäminen meillä Luterilaisessa maailmanliitossa on.

Vuosi sitten järjestöllemme myönnettiin täällä Sveitsissä tasa-arvoisen palkkauksen sertifikaatti. Sen myöntämistä edelsi pitkällinen selvitysprosessi, jonka aikana palkkaus, naisten asema organisaatiossa ja määrä johtotehtävissä joutuivat tarkkaan syyniin. Vaikka parantamisen aihetta löytyi, sertifikaatti myönnettiin. Oikeus siihen ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys, vaan tarkistetaan vuosittain.

Toinen konkreettinen osoitus siitä, että Luterilaisessa maailmanliitossa otetaan tasa-arvoasiat tosissaan, on parhaillaan valmisteilla olevat sukupuolten välistä oikeudenmukaisuutta koskevat menettelytapaohjeet (gender justice policy). Niiden tavoitteena on antaa yhteisölle suuntaviivat sellaisten rakenteiden luomiseksi ja ylläpitämiseksi, jotka edistävät sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden toteutumista.

Vaikka tavoitteena on tasa-arvo, paino tässä prosessissa on sanalla oikeudenmukaisuus. Oikeudenmukaisuus tarkoittaa joskus myös sitä, että niille joilla on tähän asti ollut vähemmän, annetaan nyt enemmän. Ne, jotka ovat tottuneet enempään, saavat tyytyä nyt vähempään.

Kirkollisissa piireissä keskeinen sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen mittari on naisten kutsuminen pappisvirkaan. Tämä siis siitä huolimatta, että pääsy kirkon virkaan on paljon muutakin kuin tasa-arvoasia.

Kaksi päivää ennen pomon kirjeen saapumista, nostimme toimistolla maljan. Juhlan syynä oli se, että oli tullut kuluneeksi neljännesvuosisata päivästä, jolloin ensimmäiset naiset vihittiin papeiksi yhdessä jäsenkirkoistamme, Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Viisi vuotta pappisviran jälkeen, vuonna 1991, kirkolliskokous avasi Suomessa myös piispanviran naisille. Vielä kaksikymmentä vuotta kului ennen kuin nainen ensimmäistä kertaa vihittiin piispaksi Suomessa. Toista kertaa saadaan vielä odotella.

Maailman luterilaisista kirkoista suurin osa kuuluu Luterilaiseen maailmanliittoon. Sen jäsenkirkoista vähemmistö, 18 %, ei vihi naisia pappisvirkaan. Jäsenmääränsä puolesta nämä kirkot edustavat kuitenkin vain alle seitsemää prosenttia jäsenkirkkojen reilusta 70 miljoonasta jäsenestä. Suurin osa niistä kirkoista, joissa naiset eivät voi toimia pappeina, ovat pieniä vähemmistökirkkoja, jotka elävät useimmiten katolisen taikka ortodoksisen enemmistön kainalossa. Nämä puolestaan katsovat kirkon viran kuuluvan vain miehille. Naisten kutsumista pappisvirkaan eivät pienissä luterilaisissa kirkoissa estä ainoastaan teologiset, vaan myös kontekstuaaliset tekijät.

Palataanpa vielä palkkasertifikaattiin. Sen olemassaolo on hämmentävä poikkeus sveitsiläisessä yhteiskunnassa. Täällä naisen paikka on edelleenkin kotona. Siitä huolehtii erityisesti koululaitos, joka pääosassa kantoneita tarjoaa alakouluikäisille opetusta vain neljänä päivänä viikossa ja silloinkin muutamana tuntina aamu- ja iltapäivästä. Välissä on kahden tunnin lounastauko.

Kouluviikon laajentamisesta keskiviikkoaamupäiviin käytiin viime keväänä hämmentävän tunnepitoinen kansanäänestyskampanja. Uudistumieliset voittivat, ja niinpä vuoden 2014 alusta lähtien koulua käydään myös keskiviikkoaamuisin. Mutta siis vain aamuisin. Kunnat tarjoavat kyllä koululaisille maksullista ruokatunti- ja iltapäiväkerhotoimintaa, mutta suurin osa lapsista menee edelleen kotiin äitien tekemälle lounaalle. Isien tai edes isoäitien tekemä lounas on poikkeus. Suurin osa naisista työskentelee vain osa-aikaisesti, jotta voisi olla kotona koululaisistaan huolehtimassa. Koulutetullakaan osa-aikaisella ei ole asiaa asiantuntija- saati sitten johtotehtäviin. Siksi sertifikaattia tarvitaan.

Tällaisessa yhteiskunnassa oma kuusivuotiaamme opettelee naisenmallia. Siinä on jo aivan riittävän hyvä syy huolehtia siitä, että ainakin meidän kotona perinteiset sukupuoliroolit pannaan välillä iloisesti sekaisin. Vaikka se sitten tarkottaisikin sitä, että lapsi saa makeat naurut, kun äiti laittaa liperit kaulaan ja lähtee töihin.