Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Sertifioitu tasa-arvo

Kaisamari Hintikka
Blogit Rajalla 12.3.2013 07:00

Kansainvälisenä
naistenpäivänä sain pomolta kirjeen. Se oli osoitettu kaikille järjestön
naispuolisille työntekijöille. Kyllä siinä meitä vähän kiiteltiinkin, mutta
ennen kaikkea sanottiin jälleen kerran kuinka keskeinen periaate sukupuolten
välisen oikeudenmukaisuuden edistäminen meillä Luterilaisessa maailmanliitossa on.

Vuosi sitten järjestöllemme myönnettiin täällä Sveitsissä tasa-arvoisen
palkkauksen sertifikaatti
. Sen myöntämistä edelsi pitkällinen selvitysprosessi,
jonka aikana palkkaus, naisten asema organisaatiossa ja määrä johtotehtävissä
joutuivat tarkkaan syyniin. Vaikka parantamisen aihetta löytyi, sertifikaatti
myönnettiin. Oikeus siihen ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys, vaan
tarkistetaan vuosittain.

Toinen konkreettinen osoitus siitä, että Luterilaisessa
maailmanliitossa otetaan tasa-arvoasiat tosissaan, on parhaillaan valmisteilla
olevat sukupuolten välistä oikeudenmukaisuutta koskevat menettelytapaohjeet
(gender justice policy). Niiden tavoitteena on antaa yhteisölle suuntaviivat
sellaisten rakenteiden luomiseksi ja ylläpitämiseksi, jotka edistävät
sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden toteutumista.

Vaikka tavoitteena on tasa-arvo, paino tässä
prosessissa on sanalla oikeudenmukaisuus. Oikeudenmukaisuus tarkoittaa joskus myös
sitä, että niille joilla on tähän asti ollut vähemmän, annetaan nyt enemmän.
Ne, jotka ovat tottuneet enempään, saavat tyytyä nyt vähempään.

Kirkollisissa
piireissä keskeinen sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen
mittari on naisten kutsuminen pappisvirkaan. Tämä siis siitä huolimatta, että
pääsy kirkon virkaan on paljon muutakin kuin tasa-arvoasia.

Kaksi päivää ennen
pomon kirjeen saapumista, nostimme toimistolla maljan. Juhlan syynä oli se,
että oli tullut kuluneeksi neljännesvuosisata päivästä, jolloin ensimmäiset
naiset vihittiin papeiksi
yhdessä jäsenkirkoistamme, Suomen
evankelisluterilaisessa kirkossa. Viisi vuotta pappisviran jälkeen, vuonna
1991, kirkolliskokous avasi Suomessa
myös piispanviran naisille. Vielä kaksikymmentä vuotta kului ennen kuin nainen
ensimmäistä kertaa vihittiin piispaksi
Suomessa. Toista kertaa saadaan vielä
odotella.

Maailman luterilaisista kirkoista suurin osa kuuluu Luterilaiseen
maailmanliittoon. Sen jäsenkirkoista vähemmistö, 18 %, ei vihi naisia
pappisvirkaan. Jäsenmääränsä puolesta nämä kirkot edustavat kuitenkin vain alle
seitsemää prosenttia jäsenkirkkojen reilusta 70 miljoonasta jäsenestä. Suurin
osa niistä kirkoista, joissa naiset eivät voi toimia pappeina, ovat pieniä
vähemmistökirkkoja, jotka elävät useimmiten katolisen taikka ortodoksisen
enemmistön kainalossa. Nämä puolestaan katsovat kirkon viran kuuluvan vain
miehille. Naisten kutsumista pappisvirkaan eivät pienissä luterilaisissa
kirkoissa estä ainoastaan teologiset, vaan myös kontekstuaaliset tekijät.

Palataanpa vielä palkkasertifikaattiin. Sen olemassaolo on hämmentävä poikkeus
sveitsiläisessä yhteiskunnassa. Täällä naisen paikka on edelleenkin kotona. Siitä huolehtii erityisesti koululaitos, joka pääosassa kantoneita tarjoaa
alakouluikäisille opetusta vain neljänä päivänä viikossa ja silloinkin
muutamana tuntina aamu- ja iltapäivästä. Välissä on kahden tunnin lounastauko.

Kouluviikon laajentamisesta keskiviikkoaamupäiviin käytiin viime keväänä
hämmentävän tunnepitoinen kansanäänestyskampanja. Uudistumieliset voittivat, ja
niinpä vuoden 2014 alusta lähtien koulua käydään myös keskiviikkoaamuisin.
Mutta siis vain aamuisin. Kunnat tarjoavat kyllä koululaisille maksullista
ruokatunti- ja iltapäiväkerhotoimintaa, mutta suurin osa lapsista menee
edelleen kotiin äitien tekemälle lounaalle. Isien tai edes isoäitien tekemä
lounas on poikkeus. Suurin osa naisista työskentelee vain osa-aikaisesti, jotta
voisi olla kotona koululaisistaan huolehtimassa. Koulutetullakaan
osa-aikaisella ei ole asiaa asiantuntija- saati sitten johtotehtäviin. Siksi
sertifikaattia tarvitaan.

Tällaisessa yhteiskunnassa oma kuusivuotiaamme
opettelee naisenmallia. Siinä on jo aivan riittävän hyvä syy huolehtia siitä,
että ainakin meidän kotona perinteiset sukupuoliroolit pannaan välillä
iloisesti sekaisin. Vaikka se sitten tarkottaisikin sitä, että lapsi saa makeat
naurut, kun äiti laittaa liperit kaulaan ja lähtee töihin.

Kaisamari Hintikka

Kirjoittaja on Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappi ja ekumeenikko, joka työskentelee Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteerinä Genevessä.

Keskustelu

Vaatia ”oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoisuutta” sisältää itseensä piiloitetun erioikeuden vaatimuksen, kilpailevan taka-ajatuksen. Oikeudenmukaisuus, tasa-arvoisuus, on mahdollista vain silloin kun puhumme samasta sukupuolesta ja ei edes siinä ole päästy puuta pitemmälle. Oikeudenmukaisuudessa pyritään aina pääsemään….. aluksi ……samalle tasolle ja kun ”sama taso” kuvitellaan saavutetuksi…. pyritään ylemmälle tasolle, mikä olisi epäoikeudenmukaista. Pyrkiä ”samanarvoisuuteen” …..kilpailuun rakentuvassa yhteiskunnassa…… ei voi koskaan onnistua. Olemme tehneet sitä, tavalla tai toisella, satoja vuosia, ja missä ollaan?….. lisääntyvässä määrin leikkimässä vastakohtien alati laajenevassa ympyrässä.

Näitä luetaan juuri nyt