Uusi paavi joutuu korjaamaan katolisen kirkon imagon
Kardinaalit kokoontuvat valitsemaan paavia tilanteessa, jossa katolisen kirkon maine on painunut aallonpohjaan. Konklaavissa tulisi löytää mies, joka kykenee nostamaan yli miljardin jäsenen kirkkokunnan pitkäaikaisesta mainekriisistä. Pelkkä PR-kampanja ei riitä, vaan uuden paavin on myös saatava Vatikaanin valtakoneisto kontrolliin ja päivitettävä kirkon opetusta.
Benedictus XVI:n juuri päättynyt paavikausi jää historiaan kahdesta syystä.
Myönteistä oli syvällinen opetus, jota Benedictus oppineena teologina antoi. Siinä riittää tutkimista vielä useiden sukupolvien ajan. Valitettavasti tämä positiivinen on jäänyt syvenevän mainekriisin alle.
Suurelle yleisölle tuleekin mieleen Benedictuksen kaudesta lähinnä joukko suuren luokan mediakohuja. Osa näistä johtui Benedictuksen epäonnistuneista sanavalinnoista.
Paavikauden mediaongelmat huipentuivat Vatileaks-skandaaliin, jossa vuodetut asiakirjat antoivat välähdyksen paavin selän takana käydyistä valtataisteluista. Kriiseistä vakavin on kuitenkin edeltäjän kaudelta peritty pedofiliaskandaali, joka on tuhonnut kirkon mainetta ja synnyttänyt epäluottamusta katolisia pappeja kohtaan.
Uudella paavilla on totisesti Augeiaan tallit siivottavanaan!
Katolisen kirkon maine ei tee kuitenkaan oikeutta maailman suurimman kirkkokunnan moniulotteisuudelle. Kun katsoo katolista maailmaa, sieltä löytyy paljon opittavaa esimerkiksi suomalaisille luterilaisille.
On sektoreita, joilla virallinenkin katolinen opetus on edistysmielistä. Yksi tällainen alue on uskontodialogi, jossa katoliset ovat olleet eturintamassa. Konservatiiviksi leimattu Johannes Paavali II otti rohkeita askelia esimerkiksi kutsumalla Assisiin 1986 eri uskontojen johtajia rukoilemaan maailmanrauhan puolesta.
Kun siirrytään ruohonjuuritasolle, katolinen kirkko näyttää vieläkin dynaamisemmalta. Etenkin globaalissa etelässä, missä suurin osa maailman katolilaisista elää, yhteiskunnallisesti orientoitunut vapautuksen teologia leimaa monien pappien ja teologien toimintaa. Sääntökuntasisarten uskalias laupeudentyö muuttaa maailmaa kriisialueilla.
Kyse ei ole vain toiminnasta vaan myös teoriasta. Monet katoliset seminaarit ja instituutit ovat radikaalin yhteiskunnallis-teologisen ajattelun hautomoita.
Vaikka Vatikaani on suhtautunut torjuvasti marxilaissävyiseen vapautuksen teologiaan, myös virallisempi kirkko on puhunut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Valitettavasti tämä puhe on jäänyt tiukan oikeaoppisuuden vaalimisen ja konservatiivisen seksuaalietiikan varjoon.
Katolinen maailma on liian suuri ja moninainen, jotta edes Vatikaanin valtakoneisto voisi sitä kontrolloida. Se on myös hämmentävän rönsyilevä: esimerkiksi Intian katolisilla pyhiinvaelluspaikoilla hindut käyvät katolilaisten rinnalla palvomassa Jeesusta. Tällaiset ilmiöt osoittavat katolisuuden vaikuttavan vahvasti sielläkin, missä tilastojen valossa niin ei odottaisi olevan.
Uusi paavi parantaisi kirkkonsa imagoa, jos hän antaisi kirkollisen vallan siirtyä entistä enemmän paikallistasolle Vatikaanin II kirkolliskokouksen (1962-1965) linjaamin periaattein. Siellä kun näyttäisi olevan usein dynaamisempaa ajattelua ja kontekstiin sopivampia ratkaisuja.
On ilmeistä, että yli miljardin ihmisen aidosti globaalia yhteisöä ei voi johtaa yhdellä sapluunalla. Vatikaanin politiikka on taipunut liian eurooppakeskeiseksi, vaikka kolme neljäsosaa katolilaisista asuu Euroopan ulkopuolella.
Uudenlaisella linjalla olisi heijastusvaikutuksensa jopa protestanttiseen Pohjolaan saakka, sillä paavi edustaa ainutlaatuisen medianäkyvyytensä takia usein koko kristikuntaa.
Moni toivookin, että uusi paavi tulisi vaikkapa Afrikasta tai Latinalaisesta Amerikasta, sillä silloin hän päivittäisi kristikunnan kasvot kertaheitolla. Olennaisempaa kuin tulevan paavin kotimaa on kuitenkin hänen mielenmaisemansa.