Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Uusi paavi joutuu korjaamaan katolisen kirkon imagon

Jyri Komulainen
Blogit Rajalla 4.3.2013 10:19

Kardinaalit kokoontuvat valitsemaan paavia tilanteessa, jossa katolisen kirkon maine on painunut aallonpohjaan. Konklaavissa tulisi löytää mies, joka kykenee nostamaan yli miljardin jäsenen kirkkokunnan pitkäaikaisesta mainekriisistä. Pelkkä PR-kampanja ei riitä, vaan uuden paavin on myös saatava Vatikaanin valtakoneisto kontrolliin ja päivitettävä kirkon opetusta.

Benedictus XVI:n juuri päättynyt paavikausi jää historiaan kahdesta syystä.

Myönteistä oli syvällinen opetus, jota Benedictus oppineena teologina antoi. Siinä riittää tutkimista vielä useiden sukupolvien ajan. Valitettavasti tämä positiivinen on jäänyt syvenevän mainekriisin alle.

Suurelle yleisölle tuleekin mieleen Benedictuksen kaudesta lähinnä joukko suuren luokan mediakohuja. Osa näistä johtui Benedictuksen epäonnistuneista sanavalinnoista.

Paavikauden mediaongelmat huipentuivat Vatileaks-skandaaliin, jossa vuodetut asiakirjat antoivat välähdyksen paavin selän takana käydyistä valtataisteluista. Kriiseistä vakavin on kuitenkin edeltäjän kaudelta peritty pedofiliaskandaali, joka on tuhonnut kirkon mainetta ja synnyttänyt epäluottamusta katolisia pappeja kohtaan.

Uudella paavilla on totisesti Augeiaan tallit siivottavanaan!

Katolisen kirkon maine ei tee kuitenkaan oikeutta maailman suurimman kirkkokunnan moniulotteisuudelle. Kun katsoo katolista maailmaa, sieltä löytyy paljon opittavaa esimerkiksi suomalaisille luterilaisille.

On sektoreita, joilla virallinenkin katolinen opetus on edistysmielistä. Yksi tällainen alue on uskontodialogi, jossa katoliset ovat olleet eturintamassa. Konservatiiviksi leimattu Johannes Paavali II otti rohkeita askelia esimerkiksi kutsumalla Assisiin 1986 eri uskontojen johtajia rukoilemaan maailmanrauhan puolesta.

Kun siirrytään ruohonjuuritasolle, katolinen kirkko näyttää vieläkin dynaamisemmalta. Etenkin globaalissa etelässä, missä suurin osa maailman katolilaisista elää, yhteiskunnallisesti orientoitunut vapautuksen teologia leimaa monien pappien ja teologien toimintaa. Sääntökuntasisarten uskalias laupeudentyö muuttaa maailmaa kriisialueilla.

Kyse ei ole vain toiminnasta vaan myös teoriasta. Monet katoliset seminaarit ja instituutit ovat radikaalin yhteiskunnallis-teologisen ajattelun hautomoita.

Vaikka Vatikaani on suhtautunut torjuvasti marxilaissävyiseen vapautuksen teologiaan, myös virallisempi kirkko on puhunut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Valitettavasti tämä puhe on jäänyt tiukan oikeaoppisuuden vaalimisen ja konservatiivisen seksuaalietiikan varjoon.

Katolinen maailma on liian suuri ja moninainen, jotta edes Vatikaanin valtakoneisto voisi sitä kontrolloida. Se on myös hämmentävän rönsyilevä: esimerkiksi Intian katolisilla pyhiinvaelluspaikoilla hindut käyvät katolilaisten rinnalla palvomassa Jeesusta. Tällaiset ilmiöt osoittavat katolisuuden vaikuttavan vahvasti sielläkin, missä tilastojen valossa niin ei odottaisi olevan.

Uusi paavi parantaisi kirkkonsa imagoa, jos hän antaisi kirkollisen vallan siirtyä entistä enemmän paikallistasolle Vatikaanin II kirkolliskokouksen (1962-1965) linjaamin periaattein. Siellä kun näyttäisi olevan usein dynaamisempaa ajattelua ja kontekstiin sopivampia ratkaisuja.

On ilmeistä, että yli miljardin ihmisen aidosti globaalia yhteisöä ei voi johtaa yhdellä sapluunalla. Vatikaanin politiikka on taipunut liian eurooppakeskeiseksi, vaikka kolme neljäsosaa katolilaisista asuu Euroopan ulkopuolella.

Uudenlaisella linjalla olisi heijastusvaikutuksensa jopa protestanttiseen Pohjolaan saakka, sillä paavi edustaa ainutlaatuisen medianäkyvyytensä takia usein koko kristikuntaa.

Moni toivookin, että uusi paavi tulisi vaikkapa Afrikasta tai Latinalaisesta Amerikasta, sillä silloin hän päivittäisi kristikunnan kasvot kertaheitolla. Olennaisempaa kuin tulevan paavin kotimaa on kuitenkin hänen mielenmaisemansa.

Jyri Komulainen

Keskustelu

Ovatko roomalaiskatolinen kirkko ja etenkin sen ”erehtymätön” pää paavi tekopyhyyden huippuja?

Yleisvaikutelmana sanoisin, että ainakin läheltä pitää. Ulkonaista koreutta ja hurskautta, sisäistä rappiota ja taantumusta.

Paavihan on kirkossaan periaatteessa yksinvaltias, mutta tuskin pystyy tai edes rohkenee ryhtyä uuteen uskonpuhdistukseen. Vanhoilliset taustavoimat lienevät yhä valmiita jyrkkiinkin vastatoimiin, nimenomaan pimennossa. Joka tapauksessa ääriaineksensa on joka yhteisössä.

Kovin merkittävä uudistuminen pelkästään moraalipuheissakaan ei liene sallittua. Lisäksi paavin on otettava huomioon Neuvostoliiton opetus: jos tiukka ote höllenee ja totutuista totuuksista lipsutaan, siitä voi lähteä liikkeelle hallitsematon ketjureaktio.

Varmaan paavilla yhä on tiettyä vakauttavaa merkitystä etelän mailla, jossa islam, nimenomaan sen jyrkin siipi pyrkii etenemään ja vahvistamaan asemiaan. Jos uskontoja tarvitaan, niin kristinusko on turvallisin valinta. Sen piirissä pidän parhaana tätä meille tuttua pohjoismaista protestanttisuutta. Lieneekö tämä vain läheisyyden tuottamaa harhaa – ehkä osaksi.

Suomalaisista vain 11 000 on katolisia. Paavilla ei siis ole täällä paljon valtaa – eikä tarvitsekaan olla.
http://katolinen.net/

Saisivat muuten jo kokeilla naispuolista paavia, ”maavia”.

Suomessa, ja nimenomaan Suomessa, olisi hyvä ”tietää” ja muistaa, että katolien kirkko osallistui kansalliseen NL:n kommunismin ylivallan vastustukseen mm. Puolassa ja Unkarissa. Se teki sen hyvin harkitusti, kun se valitsi puolalaisen paavin. Hän oli – ja harkitusti – toinen puoli politiikasta, joka ”Solidaarisuuden,” ammattiliikkeen kera, palautti Puolan itsemääräämisoikeuden. Se merkitsi myös Varsovan liiton loppua, Saksan yhdistymistä ja Balttian maiden itsenäisyyden palauttamista.

Suomen rooli kehtyksessä oli väärä; se vastusti tätä kaikkea. Ja kun yritys murhata paavi epäonnistui Reaganin epäonnistuneen attentaatin jälkeen, tasavalta oli tilanteessa, jossa presidentin (Kekkonen) oli parasta menettää muisti ja terveys. Kumpikaan ei näyttänyt kovin hyvältä seuraaja Koivstonkaan kohdalla. Eli jos Suomen tasavalta haluaa selvittää paavin ja omien presidenttiensä vallan ongelmia, se voi tehdä sen alkuun Helsingissä.

Selvähän se, että tämä on vaatimuksena suuri. Paitsi jos oma suvereenisuus on tavoite. Toisin sanoen, jos se on maan poliittisten mahdollisuuksien rajoissa.

Sääntökunnat?

Kirjoituksessa mainitut sääntökuntasisaret johtavat historiasta tuttuihin nimityksiin:
http://katolinen.net/?page_id=2846.
Sääntökuntien moninaisuus ja erilaisuus kuvastaa katolisen kirkon vanhuutta ja nykyistä vanhoillisuutta. Keskiajan hajanaisessa kristikunnassa versoi moninaista uskonnollista elämää ja toimintaa, joka on säilynyt monien vaiheiden läpi.

Mitä löytyy esimerkiksi viehättävän nimityksen ”Jeesuksen pikkusisaret” takaa: http://www.scj.fi/index.php?KLang=4&clientID=304403&sID=653
Luostarielämä…on varmaan joillekin omiaan, vaikka ei minusta mikään tavoiteltava elämänkohtalo tai -vaihe.

Vaikka ei antaisikaan paljon arvoa järjestelmälle ja sen johdolle, niin sitä voi antaa järjestelmän puitteissa tehtävälle rakentavalle työlle.

Sellaiselle toiminnalle ei kuitenkaan järjestelmä eikä sen perustana olevan ajattelu ole välttämätöntä. Ehkä kuitenkin tarvitaan erehtymätön yksinvaltias pitämään kyseistä järjestelmää ja sen toimintaa pystyssä, koska se muuten vanhuuttaan romahtaisi. Saavat uuden paavinsa, ja ristiriita johtajan vanhoillisuuden ja kenttätoimijoiden realismin välillä uskoakseni jatkuu. Mutta peritty kuuliaisuus lujittaa ajan paineissa sinänsä hauraaksi käynyttä rakennelmaa.

Onhan se tavallaan liikuttavaa, että sekä SK että hra K haluavat seurata hra Lutherin jälkiä; reformoida (katolista) kirkkoa. Mutta ollaksen uskottava muualla kuin Suomessa yritys vaatisi hiukan enemmän noiden ns. teologioiden tuntemusta. Ja, kuten edellä mainitsen, Suomen oman politiikan muistamista ja ymmärrystä. Se kun suuntautui, nimenomaan tuon epäonnistuneen murhayrityksen jälkeen, vastaavaan Paavin ja paavinvallan diskreditointiin, siis Helsingissä, Suomen pääkaupungissa. Se oli tosi törkeää!

Katolinen kirkko varmasti vaatisi reformia. Uskonnot yleensä ovat materiaalisten tieteiden kehitykseeen sopeutumisen edessä. Ja se on suuri ongelma. Mutta Suomi voi omalla kohdallaan tyytyä alkuun oman suvereenisuutensa palauttamiseen, jos se olisi mahdollista. Osa siitä voisi olla mm. sen tarkistus, misä määrin supersuuri evp. NL:n, nykyisen Venäjän, lähetystö sopii sen raameihin. Onko siellä yhä yleisesti tunenttuja ”itsemurhaeksperttejä,” tai seksiagentteja, ml. miespuolisia? Eikö heidän toimialoilalan voisi yrittää ”reformeja” itse Helsingissä? Tai pikku muistelmia saavutuksista?

@ hra K:lle ###

Asia on tosiaan eri, mutta vain osin. Suomen hallinto, ml. Supo ja UM ja Plm kun sekaantuivat ”aktiivisesti” noihin seksuaalisiin diskreditointeihin. Tunnen asian tosi hyvin, tunsin sen myös nahoissani, mm. tuon paavi-attentaatin jälkeen Ruotsissa, Ängelholmin kaupungissa 1981. Olin yritänyt varoittaa attentaatista; jonnekin se varoitus meni. Ja epäonnistumisen jälkeen ”näyttämölle” eli Ängelholmiin ilmestyivät samat ”rikolliset,” joiden avulla Suomen UM ja PlM olivat jo PE:n hommassa Pariisissa noin 1969 yrittäneet jotakin ”kiristystä.” Polisi heidät pidätti Ruotsissa, ovat siis tunnettuja, olivat yhä ”käyttökelpoisia rikollisia” Suomen Köpiksen lähetystölle kesällä 1981, ennen Kekkosen matkaa Islantiin.

Käyttökelpoisia olivat myös ”huumeita käyttävät” pimulit, ml. ainakin yksi selvästi alaikäinen. Hänkin lienee tunnettu, kun Köpiksen poliisi hänet poimi ulos ylioppilasasuntolasta. Toinen vastaava suomalainen pimuli tunki suihkuuni, vaikka niitä oli tarjolla huoneissä, joissa hän savutti marijuonaa, jne. Nämä olivat ”järjestämisiä,” kuten ”ranskalinen huumekauppias,” joka saapui latomaan eteeni yhteisen keittiön pöydälle huumetiilikoitaan, tosi kasan. En ole niitä koskaan käyttänyt enkä kaupannut, kuten Suomen valtio on.

Kaikkea tätä oli jo yritetty myös Suomessa, missä oli myös oikeutettu PlM:n huumeiden ja varastettujen autojen kauppoja sillä, että niillä maksettiin agenteille, jotka seurasivat lehtimiehiä mm. USA:n lähetystöön. Se oli tietenkin ”poliittisesti oikein,” ja ovelaa. Tyypillistä Kekkoslovakialle. Motiiveihin kuului myös joukko ”kehnosti selvitettyjä” auto-onnettomuuksia. Ollevat sitä yhä.

Ja lisäksi oli täysin selvä, että mm. NL:n ja DDR:n lähetystöt olivat mukana juuri pedofiili- tai homodiskreditoinneissa. Täysin hatrkitusti, jopa julkisesti – siis diskreditoidakseen, missä touhussa Demarit, Kepu ja Komamarit auttoivat, samoin julkisesti. Jos tämän jälkeen, mikä on maanpetosta ja kiristystä, plus muutama murha, aletaan pajattamaan Paavin ”seksuaalisista ongelmista,” jotakin on ns. asioiden järjestyksessä yhä siellä pielessä. Ja tosi paljon!

Penttijuhani,

Sinun kannattaisi kirjoittaa nuo juttusi kokonaiseksi tekstiksi. Joko muistelmiksi tai fiktioksi.

Miten ihmeessä esim. Ängelholmissa 1981 sinulle tapahtuneet asiat liittyvät katolisen kirkon nykytilaan… Tuossa saattaisi olla hyviä aineksia dekkarin juoneen tai vetävään omaelämänkertaan, mutta kommenttina aivan eri asiaa käsittelevään blogiin tuo tekstinpätkäsi on käsittämätön.

Penttijuhani,

Sinun kannattaisi kirjoittaa nuo juttusi kokonaiseksi tekstiksi. Joko muistelmiksi tai fiktioksi.

Miten ihmeessä esim. Ängelholmissa 1981 sinulle tapahtuneet asiat liittyvät katolisen kirkon nykytilaan… Tuossa saattaisi olla hyviä aineksia dekkarin juoneen tai vetävään omaelämänkertaan, mutta kommenttina aivan eri asiaa käsittelevään blogiin tuo tekstinpätkäsi on käsittämätön.

@ IJL ###

HeSan ja Viikkosanomien evp. toimitussihteerinä ymmärrän huomautuksesi. Mutta olen tavallaan kommentoinut ”jatkokertomuksena,” jonka joukko kommenttejani lukeneita ymmärtää. Pohja on de facto Suomesta karkoituksessa 1980, kun NL protestoi kirjoituksestani HeSarissa. Jo sitä ennen, kun kirjoitin Tpsl:stä ja touhusin viisi vuotta PE/Tiedustelulle Pariisissa 1967-72, sen pomon Heinrichsin luvalla ”opiskelijana” Sciences-Po´ssa USA:n & Ranskan % muiden agenttien kanssa, jouduin vastaaviin kirjoihin virallisessa Suomessa. Se kuitenkin hyötyi rutkasti hommistani. Eli kotiin palatessa kaikki viralliset paperini ”väärennettiin.” Kun se ei tehonnut USA:n agenteihin, soppa oli tosi suuri Suomessa, korkeimmilla tasoilla.

Käytännössä osallistuin sen pohdintaan, miten NL:n odotettuun ”viime taistoon” vastataan, mistä tietoni olivat sitten ainutlaatuiset, ilmeisesti kidnappauksenkin arvoiset, mitä mm. Supo ja UM yrittvät pohjustaa sillä, että olisin KGB:n yms. agentti. Tosi kokemus, on sanottava. Eli parasta oli häipyä, alkuun Ruotsiin, sitten Tanskaan. CIA:n agenttina en halunnut kuitenkaan USA:han paeta Nyt täytän vain ”velvollisuutta,” jonka allekirjoitin PE:lle 1967, joka oli ”kadonnut” 1972-73 papereistani.

Toimittajna kirjoittelin 15 vuotta Uudessa Suomessa, Viikkosanomissa ja HeSarissa. Olin itse asiassa tunettu. Ottamiani kuviakin julkaistiin mm. Life´ssa ja Pari Match´ssa. Eli kiersin noin 30 maassa seitsemää kieltä puhuen. Tunsin myös koko joukon ihmisiä, ml. kolme CIA pomoa. Mutta olen juuri tekemässä yhteenvetoa Oikeuskanslerille tai jollekin muulle siellä, vaikken ihan tiedä, onko tasavalta vielä tilassa kestää semmoinen. Vastaavat jutut ovat kyllä muualla jo useimmiten ”julkaistua historiaa.”

Tuo ”Ängelholm” oli vain satummoisin asuinpaikka 1981, kun olin tavannut Reaganin tulevan Suomen lähettilään. Sen jälkeen Reagan ja Paavi olivat kohteita. Kyse oli paljon Puolasta, jonka irtoutuminen Varsovan liitosta luhisti sen, mitä ennakoitiin jo Pariisin aikana. Nämä jutut olivat siis opiskeluasioita, ei salaisuuksia, vaikken niitä Suomessa mainiostanut. Joku muu, kuten Supo ja UM sitä tekivät. En tiedä missä muodossa. Niiden mukaan olin juonut liikaa viiniä Ranskassa, kun vodka NL:n lähetystössä oli se oikea asia, (tai kalja DDR:n saunassa).