Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Demoneja, riivaajia vai vapaata argumentoivaa keskustelua?

Iiris Kivimäki
Blogit Rajalla 26.2.2013 07:23

Tulipa täysruudullinen Yle 1:n MOT-mediakeskustelua luterilaisesta kirkosta maanantai-iltana. Ei ehkä kakkaa, ei hevosenlihaa vaan tällä kertaa riivaajia ja demoneja sekä sairaiden ihmisten hyväksikäyttöä.

Media toimii hyvänä herättäjänä, koska Pirkko Jalovaaran opetus näyttää kovasti radikalisoituneen. Totisesti ei ketään eikä varsinkaan haurasta tai heikoilla olevaa ihmistä tai lasta saa pelotella helvetillä, perkeleellä tai luvata ihmeparanemisia. Onneksi terve luterilaisuus luottaa lääketieteelliseen osaamiseen sairauksien hoidossa, mutta myös rukousyhteyteen armollisen Jumalan kanssa. Ja onhan meillä luterilaisina Jumalan antama järki, mitä käyttää.

Asioiden mittasuhteet ja tämä järjen ääni näyttävät jotenkin katoavan nykyisessä mediakeskustelussa. Kirkon ihmisenä tuntuu, että emme osaa mediassa keskustella, argumentoida ja antaa parhaan argumentin voittaa. Usein jätämme myös median kiinnostuksen käyttämättä, sitten, kun se on herännyt, vaikka voisimme osallistua ja jatkaa keskustelua. ”Emme kommentoi, asiasta on sanottu jo kaikki tarpeellinen.”

Suomessa keskustelukulttuuriin kuuluu helposti myös mitätöinti eri tavoin ajattelevaa kohtaan. Nauramme, koska haluamme sen avulla asettua toisen yläpuolelle ja kyseenalaistaa hänen uskottavuutensa. Haemme vain omaa näkemystämme vahvistavia väitteitä. Välttelemme esimerkiksi keskustelua netissä, koska ”siellä ääripäät ampuvat toistensa ohi”. Onneksi minä en kuulu niihin joukkoihin!

Uskon kuitenkin myös evoluutioon, kehitykseen. Kouluissamme kasvaa sukupolvi, joka opettelee argumentoimaan ja perustelemaan näkemyksensä. Asuimme Englannissa pitkään ja elin siinä kulttuurissa arkeani. Siellä jo kolmivuotiaat opettelivat kertomaan asiansa postikorttien ja kuvien avulla kolmellekymmenelle muulle lapselle. He harjoittelivat esiintymisen taitoja. Samaa kehitystä näen suomalaisessa koulussa.

Vapaus ajatella ja vapaus toimia ovat länsimaisen kulttuurin ja demokratian vahva perusta. Uskonpuhdistus sysäsi aikanaan liikkeelle vapauden lukea Raamattua itse ja nosti yksilön keskiöön yhteisön sijaan.

Uudessa moniuskontoisessa ja – kulttuurisessa läntisessä maailmassa puuttuu usein kuitenkin kunnioitus ja rohkeus kuunnella ja keskustella toisenlaista ajattelua edustavan kanssa. Jopa kirkon ykseyttä pohtiva työryhmäkin esittelee yhtenä keinona kutsua toisin ajattelevia omiin seminaareihin uutena ideana. Emmekö luota, että toinen osaisi käydä älykästä argumentoivaa keskustelua? Mitä pelkäämme?

Välillä tosin tuntuu, että media hakee kirkon tarkoitushakuista leimaamista eikä oikeaa keskusteluyhteyttä. Piispa Tapio Luoma korosti ohjelman jälkeisessä A-studion keskustelussa, että kirkko haluaa puhua Jumalasta eikä perkeleestä. Se haluaa osoittaa lähimmäisenrakkautta.

Meillä on lyhyt perinne muista uskonnoista ja jonkinasteisesta respektistä, kunnioituksesta. Pitkästä aikaa olikin todella virkistävää lukea pieniä tarinoita siitä, miten erilaiset suomalaiset, hindu tai luterilainen rukoilevat. Sen toivoisi kirvoittavan keskustelua nykyisestä moneudestamme eli siis myös uskonnottomuudesta tai agnosmista hyvällä tavalla.

Kulttuurinen luterilaisuus on vahva osa yhteiskuntaamme. Jopa kuuluisa professori ja ateisti Richard Dawkins sanoo puolestaan olevansa kulttuurianglikaani. Nautin kuunnellessani älykästä ja kunnioittavaa Richard Dawkinsin ja aiemman anglikaanikirkon arkkipiispa Rowan Williamsin keskustelua ihmisen alkuperästä ja luonnosta

Onko kaikki siis vain vielä löytämätöntä neurobiologiaa vai onko meillä erityinen tietoisuus, kun esimerkiksi esitämme kysymyksiä itsellemme, rukoilemme ja ymmärrämme huumoria. Olemme kykeneviä ihmissuhteisiin. Olemme kykeneviä rukoilemaan omasta ja läheistemme puolesta jumalanpalveluksessa kaikessa rauhassa. Olemmeko vielä joskus kykeneviä myös argumentoivaan ja kunnioittavaan keskusteluun?

Iiris Kivimäki

Kirjoittaja on viestintäjohtaja Suomen Lähetysseurassa ja seuraa median, kirkon ja yhteiskunnan hiljaisia ääniä.

Keskustelu

Keskustelukulttuurista

Jokainen osallistuja vaikuttaa keskustelun sävyyn ja sisältöön, vaikka ei sitä haluaisikaan. Myös sillä, mitä ei lausu ääneen eli asenteillaan ja suhtautumisellaan, jopa tuntemuksillaan.
Siksi aloitus on erityisen tärkeä, sillä jos ilmapiiri menee huonoksi, se menee yleensä kunnolla, eikä sitä ole aivan helppo palauttaa asiallisille linjoille. Silloin saadaan kokea ja kuulla kärkevää, enemmän tai vähemmän hillittyä jankkaamista toistensa puheen päälle – verkossa jälkimmäinen piirre jää tietysti olosuhteiden pakosta pois.

Kunnioitus… kuitenkin on rohjettava sanoa asioita suoraan, sillä muutenhan kyse olisi keskinäisestä hymistelystä eikä keskustelusta. Tässä tasapainoillaan keskustelukumppanien ja heidän näkemystensä arvostamisen sekä älyllisen rehellisyyden ja sen vastuun välillä, joka julkisen keskustelun osanottajilla on asenteiden ja tiedon välittämisessä keskustelun seuraajille. Jos vastapuolen puheet tai esiintymistapa ovat sitä laatua, että niille ei pysty antamaan arvoa, niin se on paras sanoa selvästi. Merkittävät virheelliset asiatiedot on kehdattava jotenkin oikaista.

Jos noita näkökohtia ei pysty noudattamaan, niin mielestäni on paras olla menemättä tai ryhtymättä julkiseen keskusteluun. Jos niitä ei haluta noudatettavan, niin on paras jättää keskustelu järjestämättä. Näennäiskeskusteluista lienee useimmiten vain vahinkoa.

Keskustelukulttuurista, jatkoa…

Elämänkokemukset ovat aiheuttaneet sieluumme kipeitä kohtia, joihin koskeminen keskustelussakin aiheuttaa usein toisille käsittämättömiä reaktioita. Koskaan – vaikka olisimme kuinka kunnioittavia ja varovaisia – emme voi olla varmoja siitä, ettemme haavoita keskustelukumppaniamme ja saa siten aikaan puolustusreaktioita. Niiden laatu kuitenkin riippuu paljolti keskustelun yleisestä sävystä.

Väittely on seuraajille mielenkiintoinen keskustelun laji. Väittelyn ei tarvitse olla vihamielistä, vaan sitä voidaan käydä jopa hymyhuulin. Se on näkemysten erimielisyyksien selvittelyä vaativimmassa muodossaan, sillä siinä vaaditaan nopeaa reagointia eli argumenttien keksimistä ja mitätöintiä. Siinä saattaa joutua tappiolle, mikä ei rauhallisemmassa mielipiteenvaihdossa yleensä käy yhtä silmiinpistäväksi eikä ehkä ole kenelläkään tavoitteenakaan. Sanoisin väittelyä sanalliseksi miekkailuksi.

Normaalissa asiakeskustelussa yleensä esiintyy erilaisia aineksia sopuisasta yhteisymmärryksen etsimisestä voimainkoetukseen eli tiukkaan väittelyyn. Tosin keskustelut tahtovat painottua jompaankumpaan suuntaan. Useamman osallistujan keskustelussa syntyy erilaisia kahdenvälisiä suhteita, joita jo erilaiset roolit edellyttävät.

Voiko uskosta tai uskonnosta keskustella periaatteella ”paras argumentti voittaa”?
Minusta ei voi.

Usko ja uskonto ei perustu valideihin premisseihin ja niistä johdettuihin loogisiin päätelmiin. Usko perustuu tiettyihin dogmeihin, joita ei voi kyseenalaistaa. Jos keskustelijat eivät jaa samoja dogmeja, ei argumentoivalle keskustelulle ole edellytyksiä.

Pekka Raukolle:

Noinhan se epäilemättä on. On siis keskusteltava väljästi, keskustelemisen itsensä vuoksi, sanoja pyöritellen? Tietysti voi välttää uskonasioita eli dogmeja.
Koetan huomenna tutustua tuohon Dawkinsin ja Williamsin puolitoistatuntiseen keskusteluun. Onko se ennakoimaani itseisarvokeskustelua, pelkkä hienosteleva muodollisuus valikoidun yleisön edessä?
http://www.youtube.com/watch?v=bow4nnh1Wv0

Em. keskustelun aiheena ”The nature of human beings and the question of their ultimate origin”.

Asiaankuuluvaa hillittyä naurahtelua kuin ohjattuna ainakin alun esittelyssä. Taputukset – juontaja toivoo, ettei niitä tulisi lisää ennen kuin lopuksi. Kyllähän läiske sekoittaisi keskittyneet ajatukset. Mutta vähänkin äänekkäämmät naurut kyllä tekevät samaa. Kuulijat ovat oppineet kuorossa nauramisen taidon, sillä yksittäisiä purskahduksia ei kuulu. Tuskin sentään seinällä on valotaulua, jossa ohjaaja ilmoittaisi aina halutessaan, että ”Laughter, please”.

Kyllähän tuollaisten puheiden kuunteleminen varmasti osaltaan kehittää ajattelua (ja kielitaitoa), mutta olennaista uutta se ei ennestään ajattelevalle ihmiselle tuone. Ja kun alkaa unettaa…

”Absolutely true…” – eihän tuossa tilanteessa sovi ruveta kovin poikkipuoliseksi, vaikka mieli tekisi.

Lajinsa keskustelua. En tosiaan malta seurata pitempään. Ainakin osa yleisöstä jaksaa vielä olla mukana, koskapa edelleen kuuluu välillä naurahtelua.”Indeed…” – ”olet aivan oikeassa”…

Tuollaista nätin älyköivää jutustelua mielellään harrastaisi myöhäisillan leppoisissa ja raukeissa tunnelmissa pienessä tutussa seurassa, takkatulen ääressä nojatuolissa venyen ja välillä unisuuttaan haukotellen. Ehkä meikäläistenkin kannattaa tavoitella samoja ajatuksen korkeuksia, vaikka niihin tuskin ennämmekään.
Yleisön ja kameran edessä puolentoista tunnin jatkuvasta henkisestä ja sosiaalisesta ponnistelusta kunnialla selviytyminen ei keneltä tahansa onnistu. Onhan siinä riskinsäkin.

”Välttelemme esimerkiksi keskustelua netissä, koska ”siellä ääripäät ampuvat toistensa ohi”

Niinpä, mutta jos se keskiosa valtaisi netin, niin ääripäät jäisivät jalkoihin. Sitä lienee turha toivoa, koska maltillisilla ei useinkaan ole niin polttavaa sanottavaa, että he viitsisivät tulla tänne sitäkään vähää sanomaan. Ääripääläisillä taas on kovat paineet, ja se näkyy – sekä määrässä että laadussa.

Ainakin tämä SK pitäisi miehittää maltillisilla asialinjalaisilla ja samalla saada tänne vilkkaampaa ja todellisempaa keskustelua. Ikävä kyllä foorumi on teknisiltä puitteiltaan turhan vaatimaton. Tuonne oikeaan laitaan mm. mahtuisi ajantasainen lista uusimmista kommenteista. Nythän niitä on etsittävä pitkiinsä eri artikkelien kohdalta.

Minustakaan Dawkinsin ja Williamsin keskustelussa ei ollut mitään uutta, vaan kuljettiin tuttuja latuja. Samoja latuja, joita meillä ovat parin kirjan verran hiihtäneet Valtaoja ja Pihkala. Ei siinä toki aika tullut pitkäksi, sillä molemmilla oli sana ja väittelytaito hallussa. Samaa voi sanoa Valtaojan ja Pihkalan kiejeenvaihdosta

Sekä Williamsin, että Pihkalan jumalat ovat kuitenkin kovin nurkkaan ahdistettuja ja niitä joudutaan etsimään yhä pienemmistä kolosista. Luulen, että keskimääräinen ”rivikristitty”, joka ei ole asiaa kovin syvällisesti pohtinut tai harrastanut, on selvästi jyrkempi esimerkiksi evoluutioteorian suhteen. Puhumattakaan sitten siitä porukasta, jotka pelaa demonien ja riivaajien kanssa.

Jalovaara tuntuu jymähtäneen raamatun kieleen ja aikaan. Jos hän puhuisi nykypäivän ihmisen
affekteista ja addiktioista demoonien sijaan, sekä niiden vaikutuksesta mielenterveyteen ja ruumiin hyvinvointiin, olisiko hän hyväksytympi?

Näitä luetaan juuri nyt