Demoneja, riivaajia vai vapaata argumentoivaa keskustelua?
Tulipa täysruudullinen Yle 1:n MOT-mediakeskustelua luterilaisesta kirkosta maanantai-iltana. Ei ehkä kakkaa, ei hevosenlihaa vaan tällä kertaa riivaajia ja demoneja sekä sairaiden ihmisten hyväksikäyttöä.
Media toimii hyvänä herättäjänä, koska Pirkko Jalovaaran opetus näyttää kovasti radikalisoituneen. Totisesti ei ketään eikä varsinkaan haurasta tai heikoilla olevaa ihmistä tai lasta saa pelotella helvetillä, perkeleellä tai luvata ihmeparanemisia. Onneksi terve luterilaisuus luottaa lääketieteelliseen osaamiseen sairauksien hoidossa, mutta myös rukousyhteyteen armollisen Jumalan kanssa. Ja onhan meillä luterilaisina Jumalan antama järki, mitä käyttää.
Asioiden mittasuhteet ja tämä järjen ääni näyttävät jotenkin katoavan nykyisessä mediakeskustelussa. Kirkon ihmisenä tuntuu, että emme osaa mediassa keskustella, argumentoida ja antaa parhaan argumentin voittaa. Usein jätämme myös median kiinnostuksen käyttämättä, sitten, kun se on herännyt, vaikka voisimme osallistua ja jatkaa keskustelua. ”Emme kommentoi, asiasta on sanottu jo kaikki tarpeellinen.”
Suomessa keskustelukulttuuriin kuuluu helposti myös mitätöinti eri tavoin ajattelevaa kohtaan. Nauramme, koska haluamme sen avulla asettua toisen yläpuolelle ja kyseenalaistaa hänen uskottavuutensa. Haemme vain omaa näkemystämme vahvistavia väitteitä. Välttelemme esimerkiksi keskustelua netissä, koska ”siellä ääripäät ampuvat toistensa ohi”. Onneksi minä en kuulu niihin joukkoihin!
Uskon kuitenkin myös evoluutioon, kehitykseen. Kouluissamme kasvaa sukupolvi, joka opettelee argumentoimaan ja perustelemaan näkemyksensä. Asuimme Englannissa pitkään ja elin siinä kulttuurissa arkeani. Siellä jo kolmivuotiaat opettelivat kertomaan asiansa postikorttien ja kuvien avulla kolmellekymmenelle muulle lapselle. He harjoittelivat esiintymisen taitoja. Samaa kehitystä näen suomalaisessa koulussa.
Vapaus ajatella ja vapaus toimia ovat länsimaisen kulttuurin ja demokratian vahva perusta. Uskonpuhdistus sysäsi aikanaan liikkeelle vapauden lukea Raamattua itse ja nosti yksilön keskiöön yhteisön sijaan.
Uudessa moniuskontoisessa ja – kulttuurisessa läntisessä maailmassa puuttuu usein kuitenkin kunnioitus ja rohkeus kuunnella ja keskustella toisenlaista ajattelua edustavan kanssa. Jopa kirkon ykseyttä pohtiva työryhmäkin esittelee yhtenä keinona kutsua toisin ajattelevia omiin seminaareihin uutena ideana. Emmekö luota, että toinen osaisi käydä älykästä argumentoivaa keskustelua? Mitä pelkäämme?
Välillä tosin tuntuu, että media hakee kirkon tarkoitushakuista leimaamista eikä oikeaa keskusteluyhteyttä. Piispa Tapio Luoma korosti ohjelman jälkeisessä A-studion keskustelussa, että kirkko haluaa puhua Jumalasta eikä perkeleestä. Se haluaa osoittaa lähimmäisenrakkautta.
Meillä on lyhyt perinne muista uskonnoista ja jonkinasteisesta respektistä, kunnioituksesta. Pitkästä aikaa olikin todella virkistävää lukea pieniä tarinoita siitä, miten erilaiset suomalaiset, hindu tai luterilainen rukoilevat. Sen toivoisi kirvoittavan keskustelua nykyisestä moneudestamme eli siis myös uskonnottomuudesta tai agnosmista hyvällä tavalla.
Kulttuurinen luterilaisuus on vahva osa yhteiskuntaamme. Jopa kuuluisa professori ja ateisti Richard Dawkins sanoo puolestaan olevansa kulttuurianglikaani. Nautin kuunnellessani älykästä ja kunnioittavaa Richard Dawkinsin ja aiemman anglikaanikirkon arkkipiispa Rowan Williamsin keskustelua ihmisen alkuperästä ja luonnosta
Onko kaikki siis vain vielä löytämätöntä neurobiologiaa vai onko meillä erityinen tietoisuus, kun esimerkiksi esitämme kysymyksiä itsellemme, rukoilemme ja ymmärrämme huumoria. Olemme kykeneviä ihmissuhteisiin. Olemme kykeneviä rukoilemaan omasta ja läheistemme puolesta jumalanpalveluksessa kaikessa rauhassa. Olemmeko vielä joskus kykeneviä myös argumentoivaan ja kunnioittavaan keskusteluun?