Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Uskonto kuuluu julkiseen tilaan

Jukka Keskitalo
Blogit Rajalla 5.2.2013 07:10

Muutaman tunnin kuluttua kävelen Katajanokalta Helsingin tuomiokirkkoon.
Aleksanterinkadulta käännyn Senaatintorille. Oikealla on valtioneuvoston linna,
joka rakennetiin aikanaan Suomen senaattia varten. Yhä vielä se kertoo
olemassa olollaan yhteisömme poliittisesta päätöksenteosta ja hallinnosta.
Vasemmalla näen yliopiston päärakennuksen. Se tekee näkyväksi tieteen ja tutkimuksen. Muutaman askelen päästä torilta on Suomen pankki, talouden ja rahan symboli. Carl Ludvig Engelin suunnitteleman kokonaisuuden torin ympärillä viimeistelee kirkko. Se viestii hengellisyydestä ja henkisyydestä. Kirkon katolla olevat apostolit kertovat pitkästä aikaulottuvuudesta, johon kulttuurimme liittyy. Kirkko on siis keskellä
kaupunkia ja sinne se kuuluukin, julkiseen tilaan.

Tänään kirkossa vietetään valtiopäivien
avajaisjumalanpalvelusta. Kun kansasta lähes 80 % kuuluu luterilaiseen kirkkoon,
on luonnollista, että kirkolla on luonteva suhde yhteiskuntaan. Sitä symbolisoi
muun muassa tämän päivän jumalanpalvelus, jonne suuri joukko maamme päättäjiä
tulee vapaaehtoisesti hiljentymään ja saamaan laajempaa perspektiiviä työhönsä
ja elämäänsä.

Usko on toki henkilökohtainen asia, mutta ei pelkästään
sitä. Uskonnoilla on myös voimakas yhteiskunnallinen ulottuvuus. Siitä on
esimerkkinä vaikkapa yhteiskuntamme perustana olevat kristilliset arvot, kuten
yhteisvastuullisuus ja oikeudenmukaisuus. Vaikka elämme monenlaisten muutosten
ja uusien innovaatioiden aikaa, ne ovat kestävä pohja myös jatkossa.

Kaikki eivät jaa näkemystä, että uskonnolla tulisi olla
luonteva paikka yhteiskunnan julkisessa tilassa. Uskonto halutaan työntää
yksityiselle elämänalueelle. Äärimmäinen esimerkki tästä oli entinen
Neuvostoliitto, missä kirkko sai toimia vain kirkkorakennusten seinien
sisäpuolella. Kirkko ei voi taipua tähän näkemykseen. Kirkon sanoma on
tarkoitettu kaikille ja se voi rakentaa yhteiskuntaa myönteisellä tavalla.

Kansanedustajilla on edessään suuria haasteita ja kansalaisten kannalta tärkeitä päätöksiä. Jokainen heistä haluaa varmasti työskennellä hyvinvointiyhteiskuntamme säilyttämisen ja uudistamien puolesta. Luovuudelle ja näkemyksellisyydelle on nyt tilausta. Näitä ominaisuuksia ja viisautta pyydetään valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksessa kansanedustajille ja muille päättäjille.

Valtiopäivien avajaisjumalanpalvelus on arvokas perinne. Mielenkiintoista
kuulla, mitä piispa Björn Vikströmillä on maamme päättäjille ja meille muille tänään sanottavana.

Jukka Keskitalo

Kirjoittaja on kansliapäällikkö, joka pohtii uskontoa ja kirkkoa julkisessa tilassa.

Keskustelu

Muiden institutioiden kanssa kirkko kamppailee julkisesta tilasta. Toivon hartaasti, ettei tästä muodostu kirkon päätehtävää.

”Siitä on esimerkkinä vaikkapa yhteiskuntamme perustana olevat kristilliset arvot, kuten yhteisvastuullisuus ja oikeudenmukaisuus.”

Onko oikeudenmukaisuus jonkun tietyn ryhmän arvo? Eiköhän jokainen ryhmä ja ihminen mielestään omaa oikeudenmukaiset arvot, käsitys oikeudenmukaisuudesta vain vaihtelee. Harvemmin sitä kuulee kenenkään toitottavan että oikeudenmukaisuus hiiteen minä kannatan epäoikeudenmukaisuutta.

Ja käsittääkseni esim aasialaiset perinteet korostavat yhteisöä ja yhteisvastuuta paljon enemmän kuin kristityissä länsimaissa. Ja erityisen vähän yhteisvastuuta korostavat äärikristilliset amerikkalaiset konservatiivit.

Olisiko pikemminkin yksilön arvo ja vapaus perustava kristillinen arvo? Tämähän näyttää vieraalta em. aasialaisille perinteille. Siitähän seuraa tai pitäisi seurata kuin itsestään se, että ihmisiä kohtaan on oltava vastuullinen ja oikeudenmukainen, koska heillä ja heidän elämällään on itseisarvo.

Tuntuu aika masentavalta, että kirkon pitää koko ajan vakuuttaa olevansa tärkeä ja näkyvä instituutio. Minusta tätä voisi tehdä myös satsaamalla perustoimintaan. Ei kirkon rooli siitä muutu, että avataan tällaisia blogeja. Monistisen uskonnon aika on vain ohi ja siksi kirkko voisi käyttää energiaansa siihen, että pohtisi, mikä on sen rooli kansalaisyhteiskunnassa, eikä julkisen kuvansa pönöttämiseen.
Valitettavasti mielikuva kirkosta ei muutu kovin helposti

Muuten kirkkoon kuuluu 75,6% suomalaisista hesarin mukaan. Olisi hyvä, jos Keskitalo toisi esille myös miten se vaihtelee ikäluokittain.

Kiitos tilastoista. Luin Keskitalon jutun vielä uudelleen ja kyllä se kauhean valtaorientoitunut.
Mistä Keskitalo tietää että ”jokainen heistä haluaa varmasti työskennellä hyvinvointiyhteiskuntamme säilyttämisen ja uudistamien puolesta” Eikös eduskunnassa ole muitakin näkemyksiä.
Kun Keskitalo maalailee Senaatintorin rakennuksia siihen voisi lisätä vielä, että ennen Tuomiokirkkoa vastapäätä oli poliisilaitos ja putka.
Kesktialon blogi ilmentää hyvin valtaorientoituneen kirkon korostuksia. Epäilen vahvasti, että tuollaisella asenteella ei kirkon julkista arvostusta nosteta, eikä sen roolia tehdä uskottovaksi suomalaisessa yhteiskunnassa.

”Siitä on esimerkkinä vaikkapa yhteiskuntamme perustana olevat kristilliset arvot, kuten yhteisvastuullisuus ja oikeudenmukaisuus.”

Kuten ”joku” jo huomautti, näitä ei ole mitään perusteita pitää erityisesti kristillisinä arvoina. Sanoisin, että näiden väittäminen kristillisiksi arvoiksi on itsekästä ja epäoikeudenmukaista.

Olen monesti kysynyt, mitä voisivat olla ne arvot, jotka liittyvät leimallisesti juuri kristinuskoon. En ole saanut mitään kriittistä tarkastelua kestävää vastausta.
Käytännössä kristilliset arvot esiintyvät usein esimerkiksi homoseksuaalien epäoikeudenmukaisena kohteluna. Ehkä on niin, että uskonnoille on tyypilistä julistettujen arvojen ja käytännön tekojen räikeä ristiriita, jolloin kristillisinä arvoina voidaan pitää sellaisia arvoja, joissa julistus ja käytäntö ovat keskenään ”kristiriidassa”.

Pekka Raukolle:

Kirjoitat: ”Ehkä on niin, että uskonnoille on tyypilistä julistettujen arvojen ja käytännön tekojen räikeä ristiriita, jolloin kristillisinä arvoina voidaan pitää sellaisia arvoja, joissa julistus ja käytäntö ovat keskenään ”kristiriidassa”.

Minä kommentoin, että julistuksen tulkinta voi vaihdella, samoin teorian soveltaminen käytäntöön. Esimerkiksi homoseksuaalisia tuskin halutaan kohdella epäoikeudenmukaisesti eli keskeisen kristillisen arvon vastaisesti, vaan kirkon suhtautuminen homoseksuaalisuuteen estää toistaiseksi tietynlaiset käytännöt, kuten homoparien vihkimisen alttarilla. Suvaitsevaisuuden rajoistakin saa olla erilaisia käsityksiä, ja varsinkaan asianomaiset eivät saa niitä yksin määritellä.

Kirkon näkymisestä yhteiskunnassa sanoisin, että perinteet eivät ole ilman muuta ainakaan sisällöllisesti arvokkaita. Valtiolliset jumalanpalvelukset eivät enää kuuluisi nykyiseen ”maallistuneeseen” yhteiskuntaan. Piispan sanomisetkaan eivät nykyisellään saavuta päättäjien ajatuksia, ja ne epäilemättä unohtuvat kokonaan siinä vaiheessa, kun Suurkirkon ovesta astutaan arkiseen maailmaan. Piispojen ja pappien odotetaankin puhuvan ”pehmoisia”.

Kirkon asemaa voisi mielestäni siis edelleen heikentää, mutta sitä ei tarvitse työntää kokonaan marginaaliin. Jo komeat ja näkyvät kirkkorakennukset pitävät kyllä uskonnolliset perinteemme muistissa. Uutta merkitystä kirkko ja sen työntekijät voisivat hakea tehostamalla sosiaalista toimintaansa ihmisten parissa kristillisten arvojensa mukaisesti, uskoen, että jumalolennot eivät sen sijaan paljonkaan kaipaa eivätkä tarvitse ihmisten huomiota.osakseen. Ne voisi kuitenkin pitää kuin itsestäänselvyyksinä edelleen kuvassa mukana.

Kiitos hyvistä näkökulmista. Kristinusko toteutuu monilla ulottuvuuksilla. Yksilön vakaumus on yksi niistä. Lisäksi ovat yhteisötason ulottuvuudet, jotka vaihtelevat pienten porukoiden vapaaehtoistyöstä hieman enemmän organisoituun toimintaan. Näiden lisäksi monissa Euroopan maissa on myös ´taso, jolla kirkko on mukana esimerkiksi valtioiden juhlissa. Tärkeää on, että kirkon ja yhteiskunnan suhde toteutuu kussakin kulttuurissa luontevalla tavalla. Tästä on hyvä jatkaa kesksutelua.

Jukka Keskitalolle:

Kiitoksia kiittämisestä. Kyllähän se suhde ja muukin toteutuu meistä palstalaisista riippumatta. Omia näkemyksiänii olen esittänyt edellä, mutta ne ovat tietysti epätäydelliset eivätkä ota kaikkia asiaan vaikuttavia tekijöitä huomioon.

Ei kuulu. Tällä periaatteella pitäisi muidenkin järjestöjen, yhdistysten ja liikkeiden saada aivan sama oikeus.

Niinpä niin, mä olen pitkään kannattanut kirkon ja valtion täydellistä eroa. Minusta kirkon tehtävä on hengellinen. Jos kirkko haluaa pitää roolinsa valtion toiminnan siunaajana, niin siitä ei koskaan kehity muutosvoimaa yhteiskuntaan, jonka avulla se voisi löytää uudenlaisen merkityksellisen roolin kansalaisyhteiskunnassa.
Ihmettelen kovasti arvon kansliapäälikön ja dosentti Komulaisen kirjoittamia blogeja. Mitä haluatte edistää blogikirjoituksillanne? Ilmeisesti halautte palauttaa kirkon roolin yhteiskunnallisena vaikuttajana ja haluatte osoittaa meille kirkon olevan tärkeä. Ihmettelen kovasti valitsemaanne strategiaa, eikö kirkon tulisi olla syvällinen ajattelija tässä yhteiskunnassa, josta kumpuaa sitä henkisyyttä ja hengellisyyttä, jota Keskitalo väitti kolummissaan kirkon edustavan? Kyselee töölöläinen

Näitä luetaan juuri nyt