Ruuan matkassa pellolta pöytään ja maailmalta marketteihin.

Kurdi-Taiston kahdet hinnat

Petri Pöntinen
Blogit Pureksittua 8.1.2014 10:47

”Ei perkele!”

Khabat noituu kirkkaalla suomen kiellä. Hän ja minä kyykimme Tampereen Kauppahallissa. Iäkäs rouva on pudottanut kassalla kolikon, joka on kierinyt piiloon Vestassa, lounaskahvilassa.

”Antaa olla”, kadonneen rahan omistaja sanoo.

Lounaspaikan emäntä ponnistautuu ylös ja oikoo esiliinaansa suoraksi.

”Ei. Jos siivotessa löydän, palautan sen teille.”

Minua naurattaa. Peräänantamaton Khabat. Tai Taisto, kuten me asiakkaat kutsumme tätä naista, Irakin kurdia.

Tampereen Kauppahalli on lounastajan paratiisi. Ei Amican tai Juveneksen liukuhihnoja. Jos haluaa herkutella, valinta on 4 Vuodenaikaa, gourmetravintola. Jos haluaa haukata nopeasti jotain, ottaa tiskistä perinteistä mustamakkaraa. Ja käytävien kojuissa löytyy kaikkea niiden väliltä, salaateista susheihin.

Minun kantapaikkani on Vesta.

Olen vuosien mittaan, tosin vähän vastahakoisesti, tottunut ajatukseen, että vakioasiakas tarkoittaa näkymätöntä bonuskorttia. Taistolla on kaksihintajärjestelmä: viralliset hinnat liitutaulussa, epäviralliset päässä. Joskus alennus on 50 senttiä lounaalta, joskus euron. Riippuu päivästä ja mielialasta, mutta aina tulee rabattia.

Välillä taistelemme rahasta, lähes käsikähmässä.

Jälkikäteen yritän sujauttaa vähän ekstraa kassan vieressä seisovaan siniseen säästöpossuun.

Lounaat, niin keitot kuin pääruuat, ovat sekoitus tuttua ja outoa. Lihapullia, joissa pippuria puraisee, kanapataa, jossa yrtit tuoksuvat. Tulisuutta on myös emännässä. Saattaa töksäyttää päin naamaa, mutta on toisena hetkenä yhtä aurinkoa, katkeamatonta naurun remakkaa.

Lounasyrittäjyys on kovaa, kuluttavaa työtä.

Kun halli aukeaa kahdeksalta, Taisto on jo hämmentänyt kattiloita, täyttänyt voileivät ja leiponut herkkuja. Sama toistuu kuutena päivänä viikossa: ostokset tukussa, lounastuntien hullunmylly, pitkät iltapäivät jalkojen päällä.

Tässä ravintolassa kanta-asiakas palauttaa likaiset astiat pieneen keittiösyvennykseen.  Se on pieni, kaunis ele. Kiitollisuuden voi lukea omistajan kasvoilta.

Vestaan on syntynyt omalaatuinen yhteisönsä. On fysioterapeutti, joka hieroo kipeitä hartioita. On arkkitehti, joka suunnittelee remontin. On kirjanpitäjä, joka neuvoo paperiasioissa.

Kerran minä kävin romuttamolla. Taiston vanhaan Mazdaan piti löytää sivupeili rikkoontuneen tilalle.

Me lounastajat olemme tutustuneet toisiimme, myös lounaskahvilan ulkopuolella.  Kun Taisto, kahden lapsen yksinhuoltajaäiti, oli muuttanut rivitaloon, hän järjesti kotonaan suurelliset ruokajuhlat.

Kauppahallissa lähes jokainen lounaani päättyy ilmaiseen kahvikupilliseen.

”Petri, ota jotain makeaakin.”

Katseeni hamuaa tällä kertaa pullaa. Kaivan kahden euron kolikon esiin.

”Ei!” Taisto kieltää, sysii rahapussiani pois.

Tarjoan euroa. Hän pyörittää päätään, panee käden lippaan päälle. Katson anovasti. Edes 50 senttiä?

Hän puhkeaa hymyyn.

”No hyvä on.”

Kolikko kilahtaa säästöpossun vatsassa, Taiston virkistysrahastossa.

Petri Pöntinen

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Keskustelu

Näitä luetaan juuri nyt