Vaalirahakohu: Muurari Felix Anttalainen testamenttasi vasemmistoliitolle kaiken
Työmiehen perintö siivitti vasemmistoliiton historian kalleinta vaalikampanjaa.
Vasemmistopuolueet julkistivat torstaina vaalitukiaan. Muun muassa ay-liike ja Tradeka tukivat sekä vasemmistoliittoa että Sdp:tä.
Juttu Felix Anttalaisesta (alla) on alun perin julkaistu Suomen Kuvalehdessä 51-52/2006 (ilm. 22.12.2006).
Vasemmistoliiton talouspäällikön Matti Tokkarin on ollut tavallista helpompi rakentaa puolueensa vaalibudjettia. Pelivaraa on tuonut harvinainen lisäpotti: kolmesta osakehuoneistosta, sijoitusvakuutuksesta, Elisan osakkeista ja pankkitalletuksista koostunut 350 000 euron eli yli kahden miljoonan vanhan markan perintö. Sen lahjoitti vasemmistoliitolle lokakuussa 2005 kuollut helsinkiläinen Felix Anttalainen. Siitä käytetään nyt vajaa puolet, 160 000. Loput jäävät seuraaviin eduskuntavaaleihin.
Testamentissa ei ollut yllättävää vain sen koko – se oli toiseksi suurin puolueen historiassa – vaan myös mistä se tuli. Anttalainen oli mies tyhjästä: tuiki tuntematon ruohonjuuritason kannattaja. Testamentin lisäksi häneltä jäi Kansan Arkistoon vain yksi mapillinen papereita ja neljä valokuvakansiota.
Löytyisikö sieltä vastaus yksinäisen vasemmistoveteraanin arvoitukseen: minkälainen oli mies, joka halusi jättää puolueelleen koko omaisuutensa?
Aatteen nuoret maailmalla
Toverit huomasivat Anttalaisesta jo nuorena, että tämä oli tarkka rahojen kanssa. Oli siis helppo päättää, kuka lähtisi Lohjalta Rakennustyöväen liiton kurssille, jolla koulutettiin ammattiosastoille rahastonhoitajia. Felix oli sitä paitsi luonteeltaan sopuisa, ja sikälikin sopiva tärkeään luottamustehtävään.
Tuore ay-aktiivi joutui heti keväällä 1953 kovan paikan eteen. Romaniassa oltiin saman vuoden elokuussa järjestämässä neljänsiä Maailman nuorison ja ylioppilaiden rauhan ja ystävyyden festivaaleja, ja kutsu oli tullut Lohjallekin. Oli vain yksi, mutta sitä isompi pulma: mistä rahat?
”Lohjan Vestivaali komitea vaikeissa taloutellisissa olosuhteissa valmistautuu pitkälle matkalleen. Toivomme että osastonne suhtautuu myötämielisesti anomukseemme”, Anttalainen luonnosteli työmiehen karhealla kielellä vetoomusta, joka on yhä tallella hänen papereissaan.
Kaikesta päätellen avunpyyntö tuotti tulosta, sillä rahaa löytyi, ja lohjalaiset pääsivät kuin pääsivätkin Bukarestiin. Lähtöpäätös vaati rohkeutta, sillä festivaalien taustalla oli Neuvostoliiton tukema Demokraattisen nuorison maailmanliitto, eivätkä kaikki työnantajat ymmärrettävästi katsoneet hyvällä, että heidän alaisensa matkustelivat rautaesiripun takana hankkimassa vallankumoustartuntaa. Monia odottikin kotona lopputili.
Edes pelko työpaikan menettämisestä ei kuitenkaan pidätellyt kovimpia aatteen nuoria. Suomesta lähti festivaaleille 2 400 osanottajaa, joista useimmat matkustivat erikoisjunilla Neuvostoliiton kautta. Takaisin tultiin samaa tietä, ja pysähdyttiin vielä viikoksi Moskovaan ja Leningradiin. Monille se oli elämän ensimmäinen ulkomaanmatka.
”Festivaali-sanan mainitseminen synnyttää meissä jokaisessa ajatuksia. Se on kuin taikasana, jolla siirrytään maasta toiseen silmänräpäyksessä. Se loihtii silmiemme eteen sankkoja nuorisojoukkoja, kuulemme jopa heidän laulunsa, näemme heidän tanssivan ja riemuitsevan”, kansandemokraattien Skdl-lehti kuvaili jälkeenpäin Suomen delegaatiossa vallinnutta tunnelmaa.
Myös Anttalaisen matka oli ilmeisen onnistunut, sillä hän liittyi sen jälkeen Suomi-Romania-seuraan ja vieraili maassa vielä eläkepäivillään. Festivaaleillakin hän kävi vielä toistamiseen, kun ne järjestettiin Moskovassa 1957. Silloin hän oli osallistujien joukossa jo konkari, kolmekymppinen.
Puoliorpo evakko
Matkalla Anttalainen herkistyi luultavasti muustakin kuin vallankumousromantiikasta. Festivaalijunan reitti kulki nimittäin tuttujen maisemien halki, aivan hänen synnyinseutujensa vierestä.
Vuonna 1927 syntynyt Felix oli talollisen poika Uudeltakirkolta, Viipurin ja Terijoen välistä. Perheessä oli yhteensä seitsemän lasta – kaksi tytärtä ja viisi poikaa – joista hän oli toiseksi nuorin. Veljeksistä yksi kaatui sodassa, kaksi muuta kuoli vähän yli parikymppisinä ja neljäskin jo 1960-luvulla. Molemmat tyttäret elivät sen sijaan lähes 90-vuotiaiksi ja kuolivat keväällä 2005, vain muutamaa kuukautta ennen kuin Felix, joka siis ehti vielä periä sisarensa.
Felix oli vasta seitsemän, kun uusikirkkolaisia kohtasi koko pientä kuntaa järkyttänyt onnettomuus, josta Tommy Tabermann kertoo syksyllä ilmestyneessä Pelastaja-romaanissaan. Tammikuun 2. päivänä 1935 seitsemäntoista miestä joutui loukkuun jäälautalle keskellä Suomenlahtea. Osa saatiin veneellä turvaan, mutta kaikki eivät mahtuneet siihen, vaan kahdeksan jäi hyiselle merelle varmaan kuolemaan.
Joukossa oli myös yksi vanhempi mies, jolle olisi kuulunut paikka veneessä. Mies kuitenkin luovutti sen epäitsekkäästi nuorelle pojalle, ja kymmenen päivän päästä kalastajat löysivät hänet jäätyneenä vastarannalta toisessa kädessä karvalakki ja toisessa tyhjä tulitikkurasia.
Felixin isä kuoli samana vuonna. Äiti jäi yksin lasten kanssa, joista nuorin oli hädin tuskin viisivuotias. Kauan he eivät kuitenkaan ehtineet pitää kotitaloa tälläkään joukolla, sillä jo neljän vuoden päästä oli edessä sota ja evakko. Anttalaiset sijoitettiin ensin Vihtiin, missä Felix kävi yläkansakoulun kolmannen luokan. Sieltä matka jatkui Varsinais-Suomeen Tarvasjoelle ja edelleen Turun läänin Koskelle, mutta karjalaiset juuret eivät myöhemminkään unohtuneet. Vielä eläkkeellä Anttalainen piti muihin evakkoihin yhteyttä Pääkaupunkiseudun uusikirkkolaiset ry:ssä.
Anttalaisen harvojen jälkeenjääneiden papereiden joukossa on kolmannen luokan todistus Vihdistä Jokikunnan yläkansakoulusta. Sen mukaan hän oli keskinkertainen seiskan oppilas: lukeminen ja kirjoittaminen sujuivat kohtalaisesti, mutta laskennossa oli vaikeuksia. Yksi parhaista arvosanoista oli enteellisesti käsitöissä, kahdeksan.
Kirjeitse kirvesmieheksi
Koulun jälkeen Anttalainen toimi jonkin aikaa maatyömiehenä. Se oli 1940-luvulla yleinen ammatti. Suomi oli vielä hyvin maatalousvaltainen maa, ja etenkin Lounais-Suomessa oli paljon isoja tiloja, joilla riitti töitä muillekin kuin omalle väelle. Ammatinvalinta oli sikälikin luonteva, että maalaispojalle maataloustyöt olivat tuttuja entuudestaan.
Armeija oli edessä tammikuussa 1947. Anttalainen komennettiin Kuuskajaskarin linnakkeelle ja koulutettiin siellä keittiömieheksi. Syyskuun lopussa hän kotiutui reserviin tykkimiehenä.
Nyt hän oli kahdenkymmenen, ja yhä ilman ammattikoulutusta. Pienestä palkasta ei ollut jäänyt juuri mitään säästöön, joten opiskelu oli pakko hoitaa töiden ohessa. Kansanvalistusseuran kirjeopistossa siihen tarjoutui mahdollisuus. Kirvesmiehen kurssi koostui viidestä tentistä: perustus-, kivijalka- ja eristystyöt, puurakenteet, vesikattorakenteet ja viimeistelytyöt, maatalousrakennukset ja omakotirakennukset.
Kun oli ammatti, piti myös järjestäytyä. Kalevalan päivänä 1951 Anttalainen liittyi Rakennustyöväen liittoon. Välillä hän oli toistakymmentä vuotta Muurarien liitossa, kunnes liitot yhdistyivät 1970-luvun alussa, ja hänestä tuli taas rakennusliittolainen. Sinne päätyi kolmisenkymmentä vuotta sitten myös osa Anttalaisen vanhoista työvälineistä, kun liitto järjesti vanhaa rakennustyöperinnettä taltioineen keräyksen.
1950-luku oli kiihkeän jälleenrakennuksen kautta, joten töitä riitti. Työkirjan mukaan Anttalainen työskenteli pääasiassa sekatyömiehenä Tarvontien ja Porintien isoilla rakennustyömailla, mutta vähän aikaa myös Kirkkonummen Upinniemessä, minne puolustusministeriö rakennutti suurta varuskuntaa. Kausitöihin kuului luonnostaan kausityöttömyys, jota Lohjan kauppalan tarjoamat työllisyystyöt usein helpottivat. Välillä Anttalainen joutui kuitenkin turvautumaan liittonsa työttömyysavustukseen.
Vuonna 1963 muurarien ja rakennustyöväen liitot menivät pääkaupunkiseudulla lakkoon melkein kahdeksi kuukaudeksi. Sitkeä työtaistelu oli tuloksekas, sillä sen päätteeksi solmittu sopimus korotti aikapalkkoja parhaimmillaan jopa 30 prosenttia, mikä ylitti reilusti työnantajapuolen tarjoaman yleisen linjan. Työnantajille tämä oli katkera pala. He olivat viimeiseen asti halunneet estää kommunistien johtamia liittoja saamasta lakkoilemalla parempia tuloksia kuin demariliitot neuvotellen.
Töitä kuitenkin teetettiin kovemmillakin palkoilla, ja työuransa parhaat vuodet Anttalainen kuului tulotasoltaan työläisten aateliin. Poikamiehelle se riitti hyvin; perhettä hän ei koskaan perustanut.
Puoluetyötä ilman jäsenkirjaa
Muuten 1960-luku ei ollut enää muurareille edellisen vuosikymmenen veroista kulta-aikaa. Muuraus ja rappaus vähenivät rakennuksilla, ja sen seurauksena heidän oli yhä useammin otettava vastaan myös muita alan töitä. Helsingissä niitä onneksi löytyi, ja Anttalainen muutti Lohjalta pääkaupunkiin, Roihuvuoreen.
Helsinki kasvoi tuohon aikaan vauhdilla: keskustassa vanha teki tilaa uudelle, ja metsien keskelle nousi yhä uusia lähiöitä. Kun Anttalainen myöhemmin tilasi eläkekassalta selvityksen työsuhteistaan, pelkästään vuodet 1962-75 kattaneesta luettelosta tuli kolme liuskaa pitkä. Siitä käy ilmi, että hän ehti tehdä töitä useimmille suurille rakennusalan yrityksille Alfred A. Palmbergista ja Otto Wuoriosta Hartelaan, Polariin ja Puolimatkaan. Ahti Karjalaisen (kesk) tukimies ja ryyppykaveri Jalo Haapalakin työllisti Anttalaista muutaman kerran.
Yksi pisimmistä yhtäjaksoisista työrupeamista osui vuosiin 1971-72, jolloin Anttalainen oli Haagassa rakentamassa Suomalaisen Yhteiskoulun uutta koulutaloa. Kymmenen vuotta myöhemmin sieltä kirjoitti ylioppilaaksi muuan Suvi-Anne Siimes, josta tuli sittemmin vasemmistoliiton puheenjohtaja.
Anttalainen itse ei koskaan liittynyt vasemmistoliittoon. Aikaisemmin hän oli ollut Skdl:n jäsen – nimenomaan kansandemokraatti, ei kommunisti. Sen jälkeen kun puolue lakkautettiin hän ei enää ottanut uutta jäsenkirjaa.
Se ei silti estänyt häntä tekemästä muuten töitä vasemmistoliiton hyväksi. Matti Tokkari tietää hänen keränneen Kansan Uutisten vappu- ja joulutervehdyksiä viimeiseen asti. Eurovaaleissa 1990-luvulla hän tuki innokkaasti Outi Ojalaa, jonka hillityn asiallinen tyyli miellytti häntä ilmeisesti enemmän kuin Esko Seppäsen tuima EU-kritiikki.
Anttalaisella oli vapaaehtoistyöhön hyvin aikaa, sillä hän jäi jo melko varhain työkyvyttömyyseläkkeelle. Joistakin tehtävistä, kuten Kansankulttuurin kirja-asiamiehen toimesta, kertyi myös pieniä lisäansioita. Ne tulivat tarpeeseen, sillä eläkkeellä kului rahaa muun muassa matkusteluun, usein yksin. Anttalaisen sosiaalista elämää rajoitti vanhemmiten se, että hänen puheestaan oli vaikea saada selvää, sillä hän ei nuukana miehenä raaskinut hankkia uusia tekohampaita.
Viralliset järjestötehtävät eivät Anttalaista vanhemmiten kiinnostaneet. Skdl:n pitkäaikainen puheenjohtaja Ele Alenius asui parinsadan metrin päässä, mutta hän ei muista koskaan kuullensakaan Anttalaisesta. Toinen vanha roihuvuorelainen, entinen Skdl:n kansanedustaja ja apulaiskaupunginjohtaja Anna-Liisa Hyvönen tunsi Anttalaisen nimeltä, muttei muuten.
Alenius epäilee, että kolmas puolueen aktiivi, Oili Martimo-Andersson, viimeistään tuntisi kaikki roihuvuorelaiset toverit, mutta hänkin on yhtä tietämätön. Vähän ajan päästä hän soittaa kuitenkin takaisin ja kertoo, että Anttalainen oli kuin olikin ollut sentään yhden tutun tuttu.
”Lähinnä hän kävi eläkeläisten tilaisuuksissa. Oli kuulemma hiljainen ja ystävällinen mies”, Martimo-Andersson kuvailee.
”Työväenliikkeessä on näitä maan hiljaisia”, Alenius selittää.
Tämä juttu on alun perin julkaistu Suomen Kuvalehdessä 51-52/2006 (ilm. 22.12.2006).
Lue juttu myös täältä (pdf). Täällä myös kuvia Felix Anttalaisesta.