Kekkosen naamio putoaa
Urho Kekkonen liikkui jo yöpakkasten, mutta varsinkin noottikriisin aikaan valtio-oikeuden vaaralliseksi määrittämällä raja-alueella. Hänen tekonsa nimi oikeusprosessissa ei varmaan olisi ollut maanpetos, mutta siinä on piirteitä, jotka muistuttavat lainsäädännössä valtiopetokseksi nimetyn teon tunnusmerkkejä, kirjoittaa Jukka Tarkka.
Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 7/2023. Suomen Kuvalehti julkaisee alun perin Kanavassa julkaistuja tekstejä verkossa.
Urho Kekkonen aloitti vuoden 1962 presidentinvaaliin valmistautumisen kesällä 1959 ja teki sen ennenkuulumattomalla tavalla. Hän pyysi Kremliä tukemaan uudelleenvalintaansa. Epävirallisia keskusteluja neuvostojohdon tuesta Kekkoselle oli käyty jo tätä ennen, mutta pyyntö loi uuden tilanteen. Elokuussa Kekkonen sai Neuvostoliiton suurlähetystön kautta vastauksen. Hän merkitsi sen päiväkirjaansa: ”Mitä tahansa pyydän, he tulevat sen täyttämään.”
Vaalitilanne kärjistyi keväällä 1961. Sosiaalidemokraatit ja kokoomus yhdistivät voimansa Kekkosen kaatamiseksi ja kutsuivat oikeuskansleri Olavi Hongan yhteiseksi presidenttiehdokkaakseen. Mutta Kekkosella oli vastaveto valmiina. Hän päätti hajottaa eduskunnan alkuvuodesta 1962 niin, että kilpailijaleirin poliitikot joutuisivat vaalikentille juuri ennen presidentin valitsijakokouksen alkua. Kekkonen kertoi suunnitelmansa jo seuraavana päivänä Neuvostoliiton suurlähetystön edustajille. Hän seurasi kiinteämmin kuin vain katseella, miten vaaliasetelma hahmottui Kremlissä.
Suojelupoliisin lähteiden mukaan Neuvostoliiton kommunistipuolueen puheenjohtaja Nikita Hruštšov oli lokakuun lopulla 1961 Nkp:n puoluekokouksen yhteydessä kertonut suomalaisille kommunisteille valmisteilla olleesta nootista ja antanut heille mahdollisuuden vaikuttaa sen Suomea koskevaan lausumaan.
