Kartta Putinin ajatuksiin

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

Aleksandr Duginin kirja Geopolitiikan perusteet julkaistiin vuonna 1997, vuosi sen jälkeen, kun Boris Jeltsin oli halunnut löytää kansallisen idean. Sillä on ollut Venäjän ideologisessa kehityksessä suurempi merkitys kuin millään Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen julkaistulla poliittisella kirjoituksella.

Aleksandr Duginin ideologinen ja poliittinen kehittyminen suureen läpimurtoon saakka heijastelee samaan aikaan tapahtuneita muutoksia Neuvostoliiton ja Venäjän yhteiskunnassa. Hän tuli esiin vuoden 1980 paikkeilla maanalaisista piireistä varhaiskypsänä ja karismaattisena toisinajattelijana, joka lausui vihaisia neuvostovastaisia runoja säestäen itseään kitaralla.

Hänen vihansa neuvostoyhteiskuntaa kohtaan oli niin voimakas, että hän omien sanojensa mukaan otti poikansa mukaan sylkemään Leninin patsasta. Kerran KGB kuulusteli häntä neuvostovastaisten mielipiteidensä ja toimiensa vuoksi. Samaan aikaan Dugin oli aktiivinen salaisissa ryhmissä, jotka olivat kiinnostuneita esoteriikasta, lukusymboliikasta, kristillisestä mystiikasta ja fasistisista ideoista.

Hän esitti ajatuksiaan näistä aiheista kirjoissa Absoluuttisen tie ja Ilosanoman metafysiikka. Ne julkaistiin vuosina 1990 ja 1996. Se, että kirjoista otettiin valtavat painokset (100 000 kappaletta), viittaa nuoren ja tuntemattoman kirjailijan nauttineen korkea-arvoista poliittista suojelua.

Myyntitulot mahdollistivat useita matkoja Länsi-Eurooppaan, ja siellä Dugin tutustui Uuden oikeiston (La nouvelle droite) edustajiin, esimerkiksi ranskalaiseen historioitsijaan Alain de Benoistiin ja belgialaiseen äärinationalistiin Jean-François Thiriartiin.

Vaikka länsimaiset oikeistoajattelijat ja heidän teoksensa kiehtoivat Duginia, hän ei joutunut Euroopan ja eurooppalaisen sivilisaation lumoihin. Päinvastoin, ei kestänyt kauankaan, kun hän totesi, että ”täällä ei ole mitään kiinnostavaa, kaikki kiinnostava on Venäjällä, Euroopassa historia on lopussa ja Venäjällä avoin”. Reaktio tiedetään.

Palattuaan Venäjälle Dugin ryhtyi kääntämään eurooppalaisten oikeistofilosofien töitä ja levittämään heidän ideoitaan. On epäselvää, oliko tämä lähetystyö Duginin omaa aloitetta vai tuliko se toiselta (poliittiselta tai sotilaalliselta) taholta. Joka tapauksessa Duginin lännestä tuomat ideat mullistivat kahtena seuraavana vuosikymmenenä Venäjän poliittisen ajattelun.

* * *

Duginille päävihollinen oli edelleen Yhdysvallat sotilaallisine ja taloudellisine (markkinaliberaaleine) vahvuuksineen. Pystyäkseen vastustamaan sitä Venäjän täytyi koota euraasialainen sydänmaa Venäjän valtion ympärille eli periaatteessa palauttaa ennalleen venäläinen/neuvostoliittolainen valtakunta. Samalla oli etäännyttävä markkinaliberaaleista ideoista.

Dugin käyttää sotaisaa kieltä, mutta ei ennusta ensisijaisesti sotaa; kaikki muut keinot tosin ovat sallittuja vihollisen horjuttamiseksi. Venäjän tulee ”aiheuttaa geopoliittista kaaosta Amerikan sisäpolitiikassa, yllyttää kaikenlaisia separatistisia, etnisiä, sosiaalisia ja rodullisia konflikteja, tukea aktiivisesti kaikkia toisinajattelijaliikkeitä, ekstremistisiä, rasistisia ja nurkkakuntaisia ryhmiä”. Myös kaasua ja öljyä pitää käyttää aseina. Yhdysvaltojen isolationistisia suuntauksia tulee rohkaista, koska siitä on etua Venäjälle. Jos horjuttamisprojekti laajennetaan kattamaan myös Latinalainen ja Keski-Amerikka, Duginin mielestä ”atlantismin jättirakennelma” voi kaatua yhtä nopeasti ja odottamattomasti kuin Varsovan liitto ja Neuvostoliitto.

Duginin suurelliset imperiumisuunnitelmat edellyttävät kolmen pääakselin luomista: Moskova–Berliini, Moskova–Tokio ja Moskova–Teheran. Näiden poliittisten liittojen toteuduttua Venäjä hallitsee maailmaa. Tässä yhteydessä mielenkiintoisin on ensimmäinen akseli: ponnisteluja Yhdysvaltojen vakauden järkyttämiseksi sisältäpäin vastaa Euroopan mantereella strateginen tavoite irrottaa maat Yhdysvaltojen ja Naton otteesta ja luoda yhtenäinen, Venäjään ystävällisesti suhtautuva Eurooppa. Tämän tulee tapahtua niin, että Moskova ja Berliini solmivat suurliiton ja jakavat maat keskenään.

Duginin hahmotelman mukaan Saksa saa kontrolloida pääosin protestanttisia ja katolisia maita aiemmassa Itävalta-Unkarin valtakunnassa Keski- ja Itä-Euroopassa. Lisäksi Saksa saa takaisin Kaliningradin (Königsbergin) alueen.

Sen vaikutusalueeseen tulevat kuulumaan myös Espanja ja Italia, jotka ovat historiallisesti antiatlanttisia. Myös ranskalais-saksalaisen ryhmittymän luomista pitää rohkaista, koska nämä maat ovat perinteisesti hyvin atlanttivihamielisiä. ”Euroopan imperiumi ei saa sortaa eurooppalaisia kansakuntia eikä alistaa niitä saksalaisille tai venäläisille, vaan päinvastoin vapauttaa ne määrällisestä kulutus- ja markkinasivilisaatiosta, herättää eloon niiden perustavat kansalliset energiat ja johdattaa ne takaisin historian helmaan itsenäisinä, elävinä ja täysiarvoisina poliittisina subjekteina, joiden vapauden tulee takaamaan koko Euraasian strateginen voima.”

Lukuun ottamatta Viroa (joka aikoinaan kuului saksalaiseen ritarikuntaan) aiemmat neuvostotasavallat, kuten Puola, liitetään Venäjän valtapiiriin. Myös Suomi sulautetaan Venäjään osana Karjalan autonomista tasavaltaa (perustettu neuvostoaikana). Balkanin pohjoisosan ortodoksiset maat, etenkin historiallisesti venäjämyönteiset Serbia ja Bulgaria, kuuluvat Duginin hahmotelmassa muodostamaan osan ”venäläistä etelää”. Samaan alueeseen kuuluvat esimerkiksi Moldova, Etelä- ja Itä-Ukraina, Kaukasus, Kazakstan, Turkmenistan, Uzbekistan, Kirgistan ja Tadžikistan sekä Mongolia. Duginin visio siis vastaa vanhaa neuvostovaltakuntaa Balkanilla lisättynä.

Yksi suurista ongelmista uuden eurasianistisen Venäjän luomisessa on Ukraina, joka Duginin mielestä on vain cordon sanitaire – eikä sellaisille turvavyöhykkeille ole sijaa eurasianistien hankkeessa. ”Ukrainalla valtiona ei ole geopoliittista merkitystä, […], maantieteellistä ainutlaatuisuutta, etnistä erityisluonnetta”. Sen historiallinen rooli näkyy jo nimestä, joka tarkoittaa reunusta. Itsenäisenä valtiona Ukraina on ”valtava vaara koko Euraasialle”, koska se erottaa Venäjän Mustastamerestä, jonka pohjoisrannikko on äärimäisen tärkeä Venäjän geopolitiikalle.

Mustanmeren pohjoisrannikon on oltava täysin eurasianistinen ja Moskovan valvonnassa. Ellei ”ukrainalaista ongelmaa” ratkaista, se voi Duginin mielestä laukaista aseellisen konfliktin. Duginista voi olla mitä mieltä haluaa, mutta hänellä on myönnettävä olevan tiettyjä profeetanlahjoja.

* * *

Duginin maailmassa sosiaalisen hierarkian huipulla on kirkko, yhteiskunnan kitti. Ihanteena on sama kirkon ja valtion sinfonia, joka vallitsi Bysantissa ja jota ylistettiin klassisessa eurasianismissa: ”suora yhteys Jumalan valtakunnan ja maallisen valtakunnan välillä täydellisimmässä ja harmonisimmassa muodossaan”. Bysanttilainen valtiorakenne oli yksinkertaisesti ”todellinen tuhatvuotinen valtakunta, josta profetiat ja Vanha ja Uusi testamentti puhuvat” ja jonka suora perillinen on Venäjä.

Duginin geopoliittiset analyysit ja unelmat tuhatvuotisesta valtakunnasta ovat bisarreja, lähes mielettömiä. Silti ne levisivät nopeasti. Hänen aiemmat teoriansa olivat herättäneet kiinnostusta lähinnä turvallisuuspoliisissa ja armeijassa, mutta Geopolitiikan perusteiden julkaisemisen jälkeen hän sai tukea teorioilleen korkeimmalta poliittiselta tasolta.

Syksyllä 2000 Dugin esiteltiin Vladimir Putinille, josta oli tullut presidentti toukokuussa samana vuonna. Kuinka hyvin Putin tunsi eurasianismin, on epäselvää. Joka tapauksessa samana vuonna julkaistuissa ulkopolitiikan suuntaviivoissa tuomittiin ”suuntaus luoda Yhdysvaltojen taloudelliseen ja sotilaalliseen etusijaan perustuva yksinapainen maailma” ja sanottiin Venäjän olevan vahvuutensa takia ”geopoliittiselta asemaltaan suurin euraasialainen valtio”.

Venäjä oli löytänyt uuden, valtion kannattaman ideologian.

Putinin julistus, että Venäjä on aina kokenut itsensä euraasialaiseksi maaksi, oli Duginille ”käänteentekevä, suurenmoinen vallankumouksellinen tunnustus, joka itse asiassa muuttaa kaiken” ja sai hänet voitonvarmana väittämään uuden vuosituhannen kuuluvan eurasianismille.

Tulevaisuus näyttäköön, osuiko Duginin profetia oikeaan. Eittämättä Putinin Venäjä siirtyi uudelle vuosisadalle – mutta ei 21. vuosisadalle vaan takaisin 19:nnelle. Ei teknisen ja sosiaalisen kehityksen kannalta, vaan ideologisesti, filosofisesti. Putinin 17 vuotta vallassa presidenttinä ja pääministerinä on merkinnyt jatkuvaa siirtymistä vapaisiin markkinoihin uskomisesta valtiokapitalismiin, varovaisesta demokratiasta länsimaisen mallin mukaan näennäisdemokratiaan, monimuotoisesta me­diasta valtion ohjailemaan – lyhyesti sanoen ”eurooppalaisuudesta” ja liberalismista konservatismiin ja nationalismiin. Taatakseen kansan tuen tällaiselle politiikalle hallinto on herättänyt eloon ideaperinnön, jonka useimmat luulivat unohtuneen ikuisiksi ajoiksi.

Samaan aikaan kuin ideologinen heiluri heilahti vuosituhannen vaihteessa kohti perinteisiä venäläisiä arvoja, tapahtui jonkinlainen sovinto kommunistikauden kanssa, jonka kollektivistisella ja anti-individualistisella paatoksella oli epäilemättä syvät juuret venäläisessä ajattelussa. Eikö kollektiiviviljely ollut muunnelma – joskin epäonnistunut – slavofiilien kyläyhteisöistä?

Neuvostoliitto oli Venäjän tapaan mahtava ja pelätty valtakunta. Stalinin ajan rikokset tuomittiin (ei tosin aina), mutta voitiin myös nähdä osoituksena Venäjän kansan passionariteetista, historiallisesta kyvystä kestää kärsimystä – esimerkki tästä on voitto toisessa maailmansodassa, suuressa isänmaallisessa sodassa, joka oli Putinin mukaan kokonaan Neuvostoliiton, sodan suurimman uhrin, ansiota. Vaikka kirkko oli kokenut pelottavaa ahdistelua, maan uskonnolliset johtajat pitivät kommunistikautta kristillisempänä kuin nykyaikaista länsimaailmaa, koska ”neuvostoyhteiskunta onnistui säilyttämään yhteiskunnan kristilliset juuret ja välttämään repivät prosessit, joita on nyt meneillään Euroopassa ja Amerikassa”, kuten sanoo Venäjän kirkon johtaja, patriarkka Kirill.

Koska suuri osa kansasta suhtautui Neuvostoliiton hajoamiseen hyvin kielteisesti, viranomaisten oli ollut epäviisasta noin vain hylätä neuvostoaika. Siksi se yritettiin liittää Venäjän historiaan ja historiamyyttiin. Tätä tavoitetta kuvasti tapa, jolla kysymys valtiollisista symboleista ratkaistiin. Asiasta oli keskusteltu jo Jeltsinin aikana, mutta se oli herkkä eikä yksimielisyyttä ollut saavutettu.

Yhdessä ensimmäisistä presidentillisistä määräyksistään Putin sääti joulukuussa 2000, että lippu ja valtionvaakuna olisivat samat kuin keisariaikana – kolmevärinen lippu ja kaksipäinen kotka – kun taas kansallishymni olisi neuvostoliittolainen, joka oli ollut kielletty vuodesta 1991. (Alkutekstin vuonna 1944 kirjoittanut Sergei Mihalkov oli edelleen elossa ja onneksi ideologisesti niin joustava, ettei nähnyt ongelmaa Leninin vaihtamisessa Jumalaan.)

* * *

Moni Venäjän ulkopuolella pitää Venäjän sotaa Ukrainaa vastaan käsittämättömänä ja järjettömänä siinä määrin, että Vladimir Putinin psyykkinen terveys on kyseenalaistettu. Hänen toiveensa kontrolloida ja mieluiten valloittaa Ukraina on loogista seurausta ideologiasta, jonka muotoilivat ensin slavofiilit ja Dostojevski ja jota kehittivät edelleen Danilevski, Leontiev, eurasianistit, Dugin ja muut: Venäjän idea sovellettuna veriseen käytäntöön. Ei ole mikään sat­tuma, että Ukrainan kanssa neuvottelevaa Venäjän delegaatiota johtaa yksi tämän idean näkyvimmistä puolestapuhujista: entinen kulttuuriministeri, fanaattinen nationalisti Vladimir Medinski.

Mitä tulee kysymykseen Venäjän presidentin psyykkisestä terveydestä, parhaan vastauksen antaa Polonius Hamletissa: ”Vaikka tuo on hulluutta, on siinä kuitenkin järjestystä.” 

Ote on toimitettu Bengt Jangfeldtin kirjasta Venäjä – aatteet ja ideat (Siltala), suomennos Veli-Pekka Ketola ja Taina Wendorf.