Suomen on päätettävä, mitä se haluaa Euroopassa

Kannattaako Suomen profiloitua itsekkääksi ja hajoittavaksi jäsenmaaksi, kysyy Ulkopoliittisen Instituutin johtaja Teija Tiilikainen.

Juha Sipilä
Teksti
Teija Tiilikainen

Kreikan velkakriisistä on tullut kokoaan suurempi ongelma Suomen Eurooppa-politiikalle. Kreikan ja muiden Etelä-Euroopan maiden talousvaikeudet olivat neljä vuotta sitten perussuomalaisten keskeinen ponnahduslauta valtaan ja menestykseen. Nämä vaikeudet – ja muiden EU-maiden rooli niiden ratkomisessa – tarjosivat riittävän selkeän ja konkreettisen teeman, jolla kansalaisten EU-mielipiteet saatiin polarisoitua.

Kreikan kriisi on ollut puheenjohtaja Timo Soinin kultajyvä. Perussuomalaisten kriittinen linja on tarttunut myös muiden puolueiden eurokriisin hoitamista koskeviin linjauksiin. Eurooppalaisesta yhteisvastuusta on tullut Suomessa mörkö kautta koko puoluekentän. Kannatuksen menettämisen pelossa eteläeurooppalaiselle solidaarisuusajattelulle ei ole lämmennyt edes suomalainen vasemmisto.

Talouskriisin hoidossa omaksuttu tiukka linja on ollut ristiriidassa Suomen muutoin rakentavaksi mielletyn Eurooppa-politiikan kanssa. Maan profiilin häilyminen saikin alusta alkaen osakseen huomattavaa kansainvälistä mielenkiintoa. Sisäpoliittisista syistä johtuen Suomi pystyi vain vaivoin roikkumaan mukana, kun unionin kriisirahoitukseen tarkoitettua pysyvää vakausmekanismia (EVM) perustetttiin. Sama toistui, kun sen päätöksentekosäännöt luotiin.

Suomen kova linja herätti hämmennystä erityisesti Etelä-Euroopassa ja johti kesällä 2012 jopa spekulaatioihin Suomen erosta valuuttaunionista. Poliittisten jakolinjojen korostuessa Suomea on kammettu innolla myös Ison-Britannian johtamaan EU-skeptisten jäsenmaiden kerhoon.