Arvio: Huulipunahallitus laittaa huulipunaa idolisoivassa dokumentissa – ja siinäpä se
HBO-dokumentti on fanisarja, joka pyhittää valikoivasti hallituksen perintöä ihmiskasvoisena supersankarijoukkueena.
Suomen ensimmäisessä HBO-dokumentissa on kaksi onnistunutta kohtausta.
Ensimmäinen nähdään Viisi valittua -sarjan alussa, jossa väistyvän hallituksen naisviisikon jäsenet istutetaan haastatteluita varten tuoleille.
Väliin vyörytetään tuttua mediakuvastoa neljän vuoden takaa: Viisi naista Suomen johdossa! Neljä alle 35-vuotiasta! Maailman nuorin pääministeri!
Istuutuvia ministereitä ei ohjata mitenkään, heidät vain jätetään liikehtimään eksyneinä paikalleen.
Toisessa kohtauksessa Sanna Marin juoksee metsäpolulla, ja ohikulkeva koiranulkoiluttaja pysähtyy röyhkeän estoitta kuvaamaan häntä eri kulmista.
Ne jäävät kulissientakaiseksi mainostetun sarjan paljastavimmiksi otoksiksi.
Viisi valittua kertoo seuraavansa suomalaishallituksen kriisivuotta, vaikka varsinaisesta seuraamisesta ei voi puhua. Materiaalista on selvästi ollut puutetta, arkistokuvaa on paljon.
Paikka HBO:n katalogissa on silti hieno saavutus suomalaistuotannolle, varsinkin kun palvelu kertoi viime kesänä lopettavansa pohjoismaiset tuotannot kokonaan.
HBO:lla on kunnianhimoinen dokumenttihistoria, eikä se ole vajonnut Netflixin tapaan pelkkiin ylipitkiin true crime -reposteluihin ja maireisiin julkkisbrändäyksiin.
Idea sarjaan tuli tuotantoyhtiö Fremantlelta, ja ohjaajaksi pyydettiin dokumentaristi Mia Halmetta. Halmeen tunnetuin teos on Jussi-palkittu Ikuisesti sinun (2011), taitava ja hienovarainen seurantadokumentti huostaanotetuista lapsista ja nuorista.
Viisi valittua on eri paletista. Se tulee striimattavaksi 22 Euroopan maahan ja Yhdysvaltoihin, mikä on epäilemättä aiheuttanut tasapainoilua sen kanssa, kenelle ohjelmaa tehdään.
Suomalaisille vai ulkomaisille katsojille, se ei selviä kolmen jakson aikana.
Ulkomaalaisille kuvio jäänee hämäräksi.
Ensimmäisessä jaksossa muodostetun hallituksen kokoonpano on eri kuin alkuteksteissä esitellyn, ja kun vielä pätkäministeri Emma Kari pyöräilee paikalle, viiden valitun sijaan tuntojaan selvittääkin seitsemän.
Suomalaiskatsojalle hallitusta idolisoiva, nyanssiton ja kiistoja vähättelevä käsittely on kiusallista, vaikkei sarjassa olekaan kyse tarkasta lähihistorian kronikoinnista.
Jos ministerit eivät istu tuolissa selittämässä itsestään ja saavutuksistaan, he poseeraavat niin kliseisissä tilanteissa, että ne vaikuttavat melkein parodialta.
Marin vetää lenkin päätteeksi seitsemän leukaa. Anna-Maja Henriksson tuijottaa saaristomaisemassa merelle ja kumartuu kävellessään nappaaman metsämarjan. Li Andersson järjestää pihajuhlat kerrostalokompleksin sisäpihalla, Maria Ohisalo avaa äitiyspakkauksen. Emma Kari pitelee lintua kämmenellään lumisessa kuusimetsässä, Annika Saarikko ajaa potkukelkalla hakemaan halkoja puuliiteristä.
Marin itkee, Andersson itkee, Ohisalo itkee, Saarikko itkee, Kulmuni itkee. Välillä huulipunahallitukseksi haukuttu hallitus laittaa huulipunaa.
Lapsia on kaikkialla ja jatkuvasti. Vatsassa, puhelimessa, koulun jumppasalissa, koronatiedotustilaisuudessa, haastattelijoina, ilmastolakossa, lyömässä pyllyä ministerin pyllyä vasten.
Ohisalo työntää vaunuja aurinkoisessa talvisäässä, josta kamera siirtyy hartaan pianonpimputuksen säestämänä kuvaamaan hankeen valmiiksi tallattua polkua.
Dokumenttisarja on kuin pitkä lifestyle-artikkeli, jossa poliitikot eivät ole poliitikkoja vaan ”ihmisiä”, mikä toimii jonkinlaisena vastuunvapautuslausekkeena.
Emma Karista esimerkiksi tuntuu, että edellisen (mies)hallituksen aikana Suomessa käytiin keskustelua aborttioikeudesta, mikä ei pidä paikkaansa ja minkä sanomista voisi pitää politikointina, mutta väliäkö sillä, ihmisiähän tässä ollaan.
Yhteiskunnallinen kontekstointi hoidetaan kertomalla päähenkilöiden lapsuudesta, joka on kaikilla ollut jollain tavalla vaikea, aivan kuin kaikki aiemmat ministerit olisivat lämmittäneet kartanonsa aateliskalentereilla.
Kun viisikko kohtaa työtehtäviä – eli astuu ulos mustista autoista, kävelee kansainvälisellä punaisella matolla, allekirjoittaa asiapapereita pyhässä yksinäisyydessä valtiollisen pöydän ääressä – taustalla soi dramaattisesti yltyvä musiikki.
Ohisalo hahmottelee sen päälle, mitä ministerit tekevät: paljon kaikenlaista.
tv-dokumentin monoteistinen suhtautuminen naisten lukumäärän itseisarvoiseen erinomaisuuteen aiheuttaa juuri niitä ongelmia, joista ministerit itse valittavat.
Andersson toistaa pariin otteeseen, miten turhauttavia kansainvälisen median naiskokoonpanokyselyt olivat ja miten onnistumista tulisi mitata teoilla eikä iällä ja sukupuolella, mutta siinä sitä taas ollaan, purkkavirittelemässä avainkokemuksellisia roolimallimomentteja barbeista ja Spice Girlsistä.
Kun Marinista tehdään kaikki naiset maan päällä, se johtaa väistämättä martyrointiin, mikä sopii hirveän huonosti maailman fanitetuimmalle ja ehkä vaikutusvaltaisimmalle suomalaispoliitikolle.
Se, minkä on kai tarkoitus olla liikuttavaa ja inspiroivaa samastumissankaruutta, ei onnistu olemaan juuri muuta kuin poliitikkojen tottuneesti suoltamaa geneeristä inhimillisyysmateriaalia, jolla pyhitetään perintöä etukäteen.
Viimeisessä osassa viitsitään vieläpä kehystää Marinin bilekohu nuornaisvihamieliseksi poliittiseksi vuotokampanjaksi valikoimalla uutisklippejä, joissa ei vielä tiedetty sitä mikä myöhemmin: että pääministerin omat kaverit olivat ladanneet bilevideot nettiin.
Siinä vaiheessa, kun Saarikon annetaan ilmeisen vakavissaan selostaa käyneensä tärkeimmän Nato-keskustelun ekaluokkalaisen poikansa kanssa, tekisi mieli kysyä, onko sarjalla ollut ohjaajaa lainkaan.
Viisi valittua HBO Maxilla 9.6. alkaen.