Huipulta
alas

”Ajattelen aina lapsen etua”, sanoo Hannu Karhunen videopuhelussa.

Karhunen on taloustieteilijä ja koulutukseltaan kauppatieteiden tohtori. Taustalla näkyy kirjahylly, hyllyssä tutkimuskirjallisuutta. Työhuone Laboressa, työhön ja talouteen keskittyvässä tutkimuslaitoksessa, on Helsingin Arkadian­kadulla, kivenheiton päässä eduskunnasta. Karhunen työskentelee tutkimusohjaajana.

Kun puhutaan koulutuksesta, puhutaan usein poluista, opintopoluista tai koulutuspoluista, Karhunenkin puhuu.

Hänestä lapsen etu on kulkea polkua niin pitkälle kuin pystyy. Toisin sanoen ”saada potentiaalinsa käyttöön”.

Syynä on se, että kouluttautuminen kannattaa. Se näkyy tilastoista selvästi. Elintason osalta mutta myös muiden hyvien asioiden, niin kuin terveyden. Hyvät vaikutukset kasaantuvat.

Ja kun maailma muuttuu, koulutus auttaa sopeutumaan.

Siksi kenenkään ei pitäisi kääntyä pois hyväksi havaitulta polulta ainakaan liian aikaisin, sanoo Karhunen.

Suomessa on totuttu ajattelemaan, ettei niin käykään. Koulutusjärjestelmä on rakennettu siten, että omat valinnat eivät sulje pois mahdollisuuksia. Ammattikoulusta tänä keväänä valmistunut lähihoitaja voi hakea opiskelemaan yliopistoon hoitotiedettä samalla tavalla kuin lukionsa päättävä ylioppilaskin.

Perhetaustankaan ei pitäisi vaikuttaa. Sitä kutsutaan mahdollisuuksien tasa-arvoksi. Kukin voi valita polkunsa omien kykyjensä mukaan, ilman vanhempien kerryttämiä säästöjä.

Jokin on silti pielessä. Polut eivät enää vie sinne, minne pitäisi.