Viimeinen talk show

Mustan collegepaidan päällä loistaa Ylen turkoosi nauha, jonka henkilöstökortissa tuijottaa väreistä haalistunut Ruben Stillerin naama.

Stiller pureskelee nikotiinipurkkaa, heittää sen roskiin ja jatkaa monologiaan.

”…mä en ole niin aatteellinen ihminen. Mä testailen sitä joskus. Mähän olen siinä mielessä varmaan sionisti, että tietysti mä puolustan Israelin olemassaoloa… Mutta kyllä mun suusta saattaa muutama vitsi sionismistakin tulla.”

Katsotaan.

Viereisestä pyöröovesta poistuu Ylen työntekijöitä. On pieni ihme, että Stiller on edelleen sisäpuolella.

Hän ostaa Mediatalon kahviosta ruisleivän ja jatkaa pauhaamista. Samoilla nurkilla hän selitti yli kolme vuosikymmentä sitten, miksi hänet hyllytettiin omasta ohjelmastaan.

Sen jälkeen hänellä on ollut monia ohjelmia televisiossa ja radios­sa, mutta luultavasti ansioluettelossa on lukuisampia huomautuksia käytöksestä.

Hän on huono kalenterien kanssa. Samoin puhelinten, lompakkojen ja sovittujen tapaamisten kanssa. Hän katoaa usein.

Hänestä elää huhu, ettei hän pidä ollenkaan pomoistaan. Ainakin hän on haastanut heitä usein julkisuudessa. Hän on kyllä kova tunnustamaan huonojakin puoliaan, mutta ei pomovihaa.

Hän on vain ”reagoinut tilanteisiin voimakkaasti”.

”En ole varmaan toivealainen siinä mielessä, että kun minua tarpeeksi ottaa päähän, niin minä myös sanon sen.”