Onks teillä jotain kysyttävää?
Toimittaja palasi viikoksi vanhaan lukioonsa. Vuosien aikana sekä opiskelu että maailma koulun ulkopuolella ovat muuttuneet.
14
MIN
Maanantaiaamu, kello 8.30. Fysiikan tunti alkaa. Istun takana. En muistanut, miten paljon takit ja reput näyttävät suojamuureilta, kun niitä pidetään pulpettien päällä.
Olen palannut lukioon, josta valmistuin kaksitoista vuotta sitten. Se ei ole loputtoman pitkä aika. Luokan edessä seisoo fysiikan ja matematiikan opettaja Mikko Hanski, joka näyttää ihan samalta kuin silloinkin.
Oppilaat, tai opiskelijat kuten heitä nykyään lukiossa kutsutaan, eivät näytä samalta.
On häkellyttävän hiljaista. Hanski avaa älytaululle nähtäväksi koodin, jolla pääsee opintojakson Google Classroomiin, ja käy läpi suoritusvaatimuksia.
Oppituntia on kulunut kohta 20 minuuttia, eikä kukaan opiskelijoista ole sanonut mitään nimenhuudon jälkeen. Hanski esittää kysymyksiä, mutta joutuu vastaamaan niihin itse.
”Onks teillä jotain kysyttävää?”
”Ilmeisesti ei.”
Ikkunarivillä supistaan. Suurin osa istuu kuitenkin yksin, ilman vieruskaveria. He ovat saaneet valita paikkansa itse.
Tytöillä on pitkät hiukset, keskijakaukset, huolitellut meikit. Pojilla mustat toppatakit, collegehousut ja ehkä Niken valkoiset lenkkarit. Kaikilla päällään lähinnä harmaata, tummansinistä, mustaa tai valkoista.
Jokaisella on edessään kone. Kynää on käytetty vain, kun oma nimi on kirjoitettu istumajärjestykseen. Esillä on kännyköitä, vaikka oikeastaan niiden pitäisi olla poissa näkyvistä.
