Isä löytyi tänään
Ensin sisaruksia oli kaksi, sitten kymmenen, kaksikymmentä… Keväällä 2020 löytyi heidän biologinen isänsä, mutta vieläkään he eivät tiedä, miksi heitä on niin paljon.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Perjantaina 17. huhtikuuta 2020 Timo Ramu kertoi, että biologinen isä oli löytynyt. Ensin häneltä tuli yksi viesti, sitten toinen pitempi, kolmas ja neljäs.
”Uskomaton juttu.”
”Älytöntä.”
”Sekava fiilis, en tiedä vielä mihin asettuu.”
Olin seurannut etsintää kuukausia. Siitä asti, kun Ramu oli soittanut minulle ensimmäisen kerran toimitukseen ja kertonut, mitä hänelle oli tapahtunut. Ja mitä oli tapahtunut sisaruksille, joista hän oli vasta saanut tietää.
Ramu oli tehnyt dna-testin reilua vuotta aiemmin. Nähnyt internetistä tarjouksen ja huvikseen tilannut.
Kun tulokset tulivat, oli huhtikuu 2019. Varhain yhtenä torstaina Ramu tutki niitä läppäriltään ja huomasi tietokannassaan oudon nimen, Juuso. Arvioitu sukulaisuussuhde: velipuoli.
Sellaista ei pitänyt olla. Hän oli ainoa lapsi.
Seuraavana päivänä vanhemmat selittivät asiaa pitkässä sähköpostissa. Syntymähistoriaasi, aihekentässä luki. Tosiasiassa Timo oli saanut alkunsa inseminaatiolla. 1970-luvulla joku mies oli luovuttanut sukusolujaan lapsettomuushoitoa varten. Kuka? Siitä vanhemmilla ei ollut tietoa. Lääkäri oli kertonut vain, ettei perinnöllisiä sairauksia ollut ja ettei luovuttaja ”saanut avustaan mitään korvausta”.
”Kukaan ei ole tiennyt salaisuudestamme”, vanhemmat kirjoittivat. ”Emme osanneet ajatella, että tieto tulisi sinun korviisi jostakin.”
Juuso siis todella oli velipuoli. He alkoivat pitää yhteyttä ja tutustuivat. Kyselivät toisiltaan lapsuudesta, töistä ja perheistä. Broidi, he kirjoittivat viesteihin.
Kului kuukausi, ja tilanne muuttui. Dna-palvelusta löytyi toinen velipuoli Sami. Löytyi Arto ja Jenny.
Kohta Kim. Sitten Tiina ja Satu.
Pian sisaruksia oli todella monta, toistakymmentä.
He perustivat yhteisen keskusteluryhmän ja miettivät, kuka heidän biologinen isänsä oli. Hänestä ei ollut jälkiä dna-palveluissa. Sisarukset tapasivatkin. Joivat olutta ja pohtivat, miten heitä oli näin paljon. Ja kuinka paljon lopulta? Melkein joka viikko löytyi joku uusi.
Ja nyt oli löytynyt biologinen isä.
Hänestä ei ollut vielä paljon sanottavaa. Nimi ja syntymävuosi oli selvitetty ja Facebookista kaivettu jonkinlainen kuva. Ramu oli tutkinut sitä: Oliko tuossa ystävällisesti hymyilevässä vanhassa miehessä jotain samaa kuin itsessä? Tai samaa kuin Juusossa ja muissa?
Juuso oli iloinen. Häneltä sain viestejä, joiden perässä oli hymynaamoja.
”Kuulitko jo Timolta uusimmista käänteistä?”
”Ei ole ollut tylsä viikonloppu.”
Juuso oli tiennyt alkuperästään paljon kauemmin kuin Timo. Hän oli ollut teini-ikäinen, kun isä oli kertonut lahjasoluista. Mutta ei asiasta ollut koskaan kunnolla puhuttu. Äiti oli kerran antanut pinon vanhoja papereitaan, ja niistä oli löytynyt resepti hedelmöityshoitojen ajoilta. Reseptistä Juuso luki hoitavan lääkärin nimen.
Ja kun he sitten Timon kanssa vertasivat tietojaan, selvisi, että nimi oli sama. Kuten se oli kaikilla sisaruksilla. Heidän vanhempiaan oli hoitanut sama lääkäri samalla helsinkiläisellä klinikalla. Tätä klinikkaa ei ollut enää olemassa.
Sisarukset olivat yrittäneet etsiä tietoa kaikin tavoin. Lääkäristä, lukumäärästään, luovuttajasta.
”Eilen ilmaantui Heritageen uusi isosisko Anne”, Juuso kirjoitti nyt viestissään. My Heritage on dna-palvelun nimi.
”Pari viikkoa sitten Heritageen tuli Juri.”
Juuso oli se, joka yleensä otti yhteyttä uusiin sisaruksiin. Sisarusparvessa siitä jo vitsailtiin: Juuso soittaa ennen kuin muut ehtivät edes ajatella. Hän oli hyvin toimelias.
Oli ollut nytkin. Tuskin isän jäljille olisi muuten edes päästy.
Pari kuukautta aiemmin, helmikuussa 2020, Juuso oli lähtenyt hiihtolomalle Kuusamoon. He menivät Rukalle. Hän, vaimo ja kaksi lasta.
Päivisin lasketeltiin, kirkkaana pakkaspäivänä ajettiin koiravaljakolla. Mutta iltaisin lomamökissä oli aikaa eri tavalla kuin kotona.
Juuso siemaili punaviiniä ja selaili puhelintaan.
Hänen ja sisarusten tarinasta oli tullut julkinen. Olin kirjoittanut heistä Suomen Kuvalehteen pitkän jutun, ja se oli juuri julkaistu. Kuvissa Juuso ja Timo olivat seisseet vieretysten kädet toistensa olalla. Muista sisaruksista oli painettu lapsuuskuvia. Sami kalassa vuonna 1983. Satu ulkona auringossa 1980. Tiina valokuvaamossa 1976.
Jutussa Juuso oli sanonut, että oli kiitollinen geeneistään – nehän olivat hyvät – mutta jonkun pitäisi ottaa vastuuta tilanteesta. Kukaan ei ottanut.
Silloin kun sisarukset olivat syntyneet, lapsettomuushoitoja ei ollut säädelty tarkasti missään. Hedelmöityshoitolakia ei ollut olemassa. Lääkärikunnan keskuudessa oli kuitenkin suositus, että yhden luovuttajan soluista pannaan alulle korkeintaan viisi tai kuusi lasta. Heidän tapauksessaan jotain oli selvästi vialla.
Ilta Rukalla oli jo pitkällä, kun Juuso huomasi Facebookissa kiinnostavan ryhmän. Sitä pitivät geneettisen sukututkimuksen harrastajat. Tiedoissa sanottiin, että liittyä voivat kaikki, jotka ovat harkinneet dna-testiä tai tehneet sen.
Juuso liittyi oitis. Hän ryhtyi lukemaan jäsenten päivityksiä ja huomasi pian toisen ryhmän. Sillä oli pitkä nimi: Biologisen isän etsintä geneettisen sukututkimuksen avulla.
”Tarkoitettu biologista isäänsä etsiville ja heitä auttaville!”
Juuso liittyi siihenkin. Täytti hakemuksen, joka vaadittiin, ja sai hyväksynnän.
Tämän ryhmän sivuille Juuso kirjoitti oman viestinsä.
”Kiitos ryhmään pääsystä. Meillä 11 sisarella on biologinen isä hukassa ja etsintä päällä.”
Kului reilu vartti, kun kommenteissa mainittiin Sanna Milanin nimi.
”Sanna löytää.”
”Sanna Milan löytää, sama fiilis.”
Yksi kirjoittajista kertoi, kuinka oli jäljittänyt omaa isäänsä ja kuinka Milan oli auttanut siinä.
Juuso oli hämmentynyt. Kenestä tässä puhuttiin?
Kohta hän sai Facebookiin yksityisviestin.
”Tervehdys! Jos teidän väki tarvitsee apuja isän selvittämiseen niin mäkin voin potkia vähän vauhtia”, siinä luki.
”En ole mikään ihme mutta reilu parikymmentä isää on tullut haettua parin vuoden aikana (hymiö).”
Hän oli Sanna Milan.
Milan oli kolmikymppinen mutta näytti kuvissa paljon nuoremmalta. Hänellä oli vaalea tukka lapaluihin asti ja latvoissa häivähdys sitruunankeltaista. Vähän niin kuin laulaja Almalla. Kun hän hymyili, oikeaan poskeen painui pieni kuoppa.
Muutama vuosi aiemmin hän oli itse tehnyt dna-testin. Pohtinut, voisiko sitä kautta jäljittää oman kadonneen sukulaisensa. Hän ei ollut koskaan harrastanut tällaista sukututkimusta eikä mitään muutakaan. Kouluajoilta oli hädin tuskin jäänyt mieleen, mitä ovat x- ja y-kromosomit.
Milan oli tuijottanut dna-palvelun sivuja ja sukupuita ja yrittänyt miettiä, mitä mikäkin voisi tarkoittaa. Mikä oli centimorgan, segmentti tai triangulaatio?
Hän luki ulkomaisia sivustoja ja oppi perusasioita. Mutta tekniikat, jotka toimivat hyvin Yhdysvalloissa, eivät toimineet lainkaan samalla tavalla Suomessa. Pienessä maassa oli asuttu samoissa kylissä ja menty naimisiin keskenään. Henkilöt, jolla oli samaa perimää, saattoivat olla sukua kahdeksaakymmentä kautta.
Milan koetti kysyä neuvoa muilta harrastajilta, mutta vastauksia ei tahtonut saada. Se turhautti häntä. Ei tästä tule mitään, kun kukaan ei kerro! Vai eikö tiedä? Palstoilla puhutaan hienosti snipeistä ja y-haploista, mutta käytännön tietoa ei ole.
Silti hän jatkoi. Oli sen verran sinnikäs, että selvitti ja oppi. Kahden vuoden kuluttua hän löysi kadonneen sukulaisensa.
Mutta kun tavoite oli saavutettu, hän ei halunnutkaan lopettaa. Hän oli kehittänyt tekniikan, jota saattoi yhtä hyvin käyttää muiden hyväksi. Myöhemmin hän antoi sille nimenkin: Löydä biologinen isäsi -menetelmä.
Se perustui osumaryhmiin, joita hän kokosi dna-palvelujen työkaluilla. Ja kynällä ja ruutupaperilla. Hän selvitti kaukaa historiasta, miten ryppäät, joilla oli kohtuullisen paljon samaa dna:ta, tosiasiassa liittyivät toisiinsa. Ketkä olivat yhteiset esivanhemmat? Näkyikö tiedoissa samoja sukunimiä ja paikkakuntia? Missä oli solmittu avioliittoja?
Kun ryppäitä kutoi yhdeksi isoksi verkoksi, jatkoi tiedonhakua ja tarkistamista, verkko alkoi kutistua. Jäljelle jäi vähemmän ja vähemmän nimiä, jotka saattoivat olla kaivattuja isiä. Kunnes lopulta jäljellä oli enää yksi nimi.
Juuso vastasi Sanna Milanin viestiin Rukalta saman tien.
”Moikka Sanna! Kaikki apu on tervetullutta!”
Milan meni pian asiaan. Hän kysyi, oliko jonkun sisaren kautta jo muodostunut käsitys isän puolen osumista. Oliko jonkun äiti tehnyt testin myös?
Tästä ei ollut tietoa. Juuso sanoi, että sisarukset olivat selvittäneet asioita toista reittiä. He olivat ottaneet yhteyttä Valviraan, Väestöliittoon, oikeusministeriöön, lääkäreihin. Mitään ei kylläkään ollut selvinnyt.
”Minä teen tätä hommaa ainoastaan dna:n avulla”, Milan kirjoitti.
Juuso kysyi sisarusten keskusteluryhmästä, oliko jonkun äiti tehnyt testin. Kävi ilmi, että Samin äiti oli.
Juuso kirjoitti Samille, että tämän pitäisi nyt antaa Sannalle tunnuksensa, joita käytti dna-palvelussa. Tällaiselle yhdelle Sannalle.
Hän tiesi itsekin, miten älyttömältä pyyntö kuulosti. Sami oli analyyttinen ja rauhallinen kaveri, hän tuskin antaisi tietojaan.
Mutta parin päivän kuluttua Milan oli saanut tunnukset Samilta ja muutamalta muultakin sisarukselta. Hän oli perustanut keskusteluryhmän yhteydenpitoa varten. Ja hän oli löytänyt tiedonjyvän: kaksi ihmistä, jotka olivat sukua kaikille sisaruksille mutta eivät keskenään.
Toisesta Milan sanoi jo: ”Hänen on pakko olla teidän isukin pikkuserkku.”
Vaikea sanoa, kuinka vakaasti sisarukset uskoivat yritykseen. Mutta mitä hävittävää heillä oli? Jos hyvin kävisi, Sanna Milan todella löytäisi heidän biologisen isänsä. He voisivat ottaa häneen yhteyttä ja parhaassa tapauksessa tavata. Kysyä kaikki kysymykset ja nähdä, millainen mies hän oli. Tiesikö hän edes lukuisista lapsistaan?
Toki siihenkin piti varautua, ettei hän olisi enää elossa. Iäkäs hän olisi joka tapauksessa. Sisaruksista vanhin oli kohta viisikymmentä, nuorin kolmekymmentä.
Helmi-maaliskuun viikkoina Sanna Milan istui tietokoneella Porissa, yhdisti osumia ja sulki pois niitä, jotka eivät vieneet mihinkään. Hän teki tätä mielellään. Koko ajan oli työn alla etsintä tai pari.
Usein hänelle kävi niin, että tapaukset alkoivat elää mielessä. Silmiin piirtyi karttoja, muodostui ryppäitä, kulki lankoja. Asioita liikkui. Milan teki ruutuvihkoon merkintöjä, joista ei jälkeenpäin saanut itsekään selvää. Riku, lisää 1836 Johan, kromot 8912.
Sisarukset tekivät kaiken, mitä Milan pyysi. Heidän oli hankittava tietoja, joita internetistä ei saanut. Milan antoi ohjeita ja sisarukset miettivät, kuka tietoja milloinkin hakisi.
Sami soitti miehelle, joka näkyi osumana dna-palvelussa, ja kysyi tietoja tämän äidistä.
Timo meni Helsingin kaupunginarkistoon ja tutki mikrofilmeiltä poliisin vanhaa osoiterekisteriä.
Arto lähetti sukututkimuslomakkeen eteläsuomalaiseen pikkukuntaan ja sai vastauksen, että kannattaa tulla käymään. Aineiston toimitusaika oli kolme kuukautta.
Niinpä Arto matkusti pikkukuntaan. Hän luki kirkonkirjoja mikrofilmiltä mutta ei löytänyt mitään hyödyllistä. Virkailija oli kuitenkin ystävällinen. Hän löysi tietokoneeltaan sukuselvityksen, jonka joku muu sisarusten sukulainen oli tilannut vuosia aiemmin. Arto osti siitä kopion.
Työ oli sujunut lupaavasti, mutta maaliskuun lopussa hiljeni.
Koronavirus levisi ja sulki virastojen ja arkistojen ovet. Tutkinta junnasi muutenkin. Sanna Milan oli selvittänyt muitakin sukuhaaroja mutta päätynyt aina samaan lopputulokseen: oikea sukupuu oli se, josta Arto oli ottanut kopion. Sen oksia oli edelleen etsittävä.
Paljon ei voinut tehdä – Suomi oli kiinni – mutta googlata sentään saattoi. Ja kaivaa lehtien nettiarkistoja. Kaikki istuivat kotona kuitenkin.
Seuraavina viikkoina tehtiin umpimähkäisiä verkkohakuja, syötettiin etunimiä ja päivämääriä. Arto yritti, Sanna yritti, Kim yritti. Mutta lopputulos ei ollut kehuttava.
Kunnes tuli huhtikuun puoliväli ja lehtiarkistosta löytyi kuolinilmoitus vuodelta 1967. Siinä oli sama naisen nimi ja syntymäaika kuin Arton kopiossa. Syntymäpaikkakin oli oikea: pikkukunta.
Löytyi lisää lehtileikkeitä ja ajatus vahvistui: tämä nainen saattoi olla puuttuva linkki. Hän saattoi olla heidän isänsä isoäiti.
Arto tilasi Helsingin käräjäoikeudesta naisen perukirjan. Se tuli sähköpostiin seuraavana päivänä.
Perukirjan ensimmäisellä lehdellä luki perijän nimi, heidän biologisen isänsä nimi.
Myöhään samana iltana Juuso kirjoitti viestin Facebook-ryhmään. Siihen, jolla oli pitkä nimi: Biologisen isän etsintä geneettisen sukututkimuksen avulla.
”Isä löytyi tänään. Sanna tosiaan on velho.”
Hän kertoi, että sisaruksia oli nyt neljätoista. Korjasi hetken kuluttua, että ei kun viisitoista.
”Ottaisin Sannastakin itelleni siskon, jos se olis mahdollista”, hän kirjoitti ja lisäsi sydämen.
Monet onnittelivat. Yksi kysyi, oliko isä elossa. Oliko selvinnyt, miksi heitä oli näin paljon. ”Olen niin utelias, että pakko kysyä”, hän kirjoitti.
”On elossa. Ja homma etenee”, Juuso vastasi.
SISARUSPARVI KEVÄÄLLÄ 2023
Timo ja Juuso löysivät toisensa huhtikuussa 2019, kun Timo teki dna-testin. Toukokuussa 2019 he latasivat tietonsa toiseen dna-palveluun. Sitä kautta he löysivät Samin, Arton ja Jennyn, jotka olivat löytäneet toisensa jo aiemmin. Sisarusparvi alkoi muodostua.
Nyt he siis tiesivät biologisen isänsä nimen. Nimen ja syntymäajan.
He katsoivat kuvaa, joka heti kaivettiin Facebookista. Siinä mies hymyili silmälasit nenällään.
Tarvittiin vielä puhelinnumero. Kaupparekisteristä löydettiin yritys miehen nimellä, ja kun rekisteriote tilattiin, numero oli siinä.
Juuso soitti heti.
Hän esitteli itsensä ja sanoi, että on tehnyt dna-testin. Että heitä on muitakin, jotka ovat tehneet testin. Ja niiden perusteella näyttäisi siltä, että sinä olisit meidän… Että oletko joskus käynyt luovuttamassa sukusoluja?
Se ei varmaan ollut puhelu, jota 76-vuotias mies osasi odottaa perjantaipäiväänsä. Hän vastasi väistellen. Ei myöntänyt luovuttaneensa mutta ei kieltänytkään.
Minä en moisesta perusta. Jotain siihen suuntaan hän sanoi. Kysyi sitten vielä, mistä Juuso oli saanut tällaisen käsityksen.
Juuso luetteli nimiä, mitä nyt muisti yhteisistä sukulaisista, mutta ne eivät sanoneet miehelle mitään. Juuso mainitsi lääkärin, joka oli tehnyt hedelmöityshoidot, ja hänet mies tunnisti. Joo kyllä tiedän, vanhoja kavereita.
Mies oli ystävällinen mutta halusi lopettaa puhelun lyhyeen. Sen kuuli selvästi äänestä. Juuso olisi keskustellut pitempäänkin, mutta puhelu vain loppui.
Näinkö tässä nyt kävi? Juuso oli hämmentynyt, vaikka ei oikeastaan tiennyt, mitä oli puhelulta odottanut. Tavallaan vastauksia oli saatu, mutta samaan aikaan ei ollenkaan.
Juuso lähetti perään viestin mutta ei saanut siihen vastausta. Timokin lähetti viestin. Taidat olla biologinen isäni, Timo aloitti ja kertoi jotain itsestään. Koetti sanoa, ettei heillä ole mitään vaatimuksia. He haluavat vain selvittää alkuperäänsä ja ovat kiitollisia, jos hän ottaa yhteyttä.
Parin päivän kuluttua mies yllättäen soitti. Hän oli hermostunut ja Timo oli myös. Miten siinä nyt ollaan? Vanha mies ja aikuinen poika, jotka eivät ole edes tienneet toisistaan.
He puhuivat pitkään sukelluksesta, jota Timo oli kertonut harrastavansa. Juttu alkoi luistaa. Mies kertoi itsestään, perheestään ja töistään.
Vähitellen päästiin vaikeampiin aiheisiin.
Mies sanoi, että oli luovuttanut sukusolujaan tutkimustarkoituksiin. Jotenkin niin hän sen sanoi. Oliko hän ymmärtänyt, miten niitä lopulta käytetään, jäi epäselväksi. Lääkäriä hän ei syyttänyt. Tämä oli halunnut auttaa lapsettomia pareja, hän sanoi. Bisnestä tällä ei ollut tehty.
Hän tunsi kyllä lääkärin, mutta vuosiin ei ollut pidetty yhteyttä. Se oli vain jäänyt.
Timo ajatteli, että mies vaikutti tosi skarpilta. He puhuivat tapaamisesta, joka voitaisiin järjestää sitten, kun korona väistyisi.
Mutta kun Timo yritti sanoa, kuinka paljon heitä oli – älä nyt järkyty, mutta… – mies ei reagoinut mitenkään. Ihan kuin hän ei olisi kuullut.
Uusia sisaruksia ilmaantui usein pieninä ryppäinä, pari kolme kerrallaan. Siitä pääteltiin, että dna-testi oli taas ollut tarjouksessa.
Tulijasta tiedotettiin keskusteluryhmässä, vaikka monella oli puhelimessaan sovellus, joka ilmoitti heti uudesta osumasta. Silti tiedot jaettiin.
Ja kun tulijaan oli otettu yhteyttä, hänet liitettiin ryhmään. Sillä oli vaihtelevia nimiä: pakasteherneet, tohtorin timantit, lääkärin katiska. Paitsi että sisarukset käyttivät lääkärin nimeä. Tyyliin ”Keijon katiska”.
Joskus ilmeni outoja yhteensattumia.
Kuten silloin, kun joukkoon liittyi uusi veli ja yksi siskoista muisti hänet jostain. Häistä, selvisi myöhemmin. He olivat vuosia aiemmin olleet samoissa häissä: sisko kaasona ja veli bestmanina.
Tai silloin, kun kuultiin Annesta ja Jaakosta. Anne ja Jaakko soittivat samassa orkesterissa. He olivat tunteneet vuosia, kulkeneet yhdessä konserttimatkoilla.
Marraskuussa 2019 he juttelivat orkesterin pikkujouluissa, kelasivat siinä kulunutta vuotta. Annelle vuosi oli ollut aikamoinen. Hän oli kuullut, että oli syntynyt inseminaation avulla ja järkyttynyt siitä. Ei siksi, että olisi hätkähtänyt hedelmöityshoitoa, vaan siksi, ettei ollut tiennyt.
Baarin pöydässä Anne uskoutui tästä Jaakolle.
Jaakko kuunteli ja sanoi sitten, että hänkin voisi kertoa… Hänellä oli samanlainen tausta, eikä hän ollut puhunut siitä koskaan kenellekään.
Miten voi olla, he päivittelivät. Oli hilpeää ja jotenkin lohduttavaa.
Tuli tammikuu, ja Anne näki Suomen Kuvalehden jutun. Hän innostui ja lähetti sen Jaakolle: Tehdään mekin dna-testit, niin voidaan löytää itsellemme sisaruksia. Niin kuin tämä Timo Ramu on löytänyt.
Jaakko empi, mutta Anne tilasi testin. Ja kun tulokset sitten tulivat, hän katsoi osumia ihmeissään. Timo, Juuso… Miten nämä ensimmäiset nimet olivat niin tuttuja?
Hän kaivoi lehtijutun esiin ja lähetti Jaakolle viestin: ”Sain just tulokset ja kuulun tuohon porukkaan.”
Näin tosiaan oli. Anne kuului samaan sisarusparveen.
”Jestas”, Jaakko vastasi.
”Kyllähän mun on pakko tehdä tuo itsekin mahdollisimman pian.”
Jaakko sai tuloksensa heinäkuussa. Heillä oli illallisvieraita, mutta kun puhelin kilahti, Jaakon oli hiippailtava makuuhuoneeseen katsomaan tiedot.
Aamulla hän soitti Annelle: Ei helvetti, tää on se sama jengi.
Siitä on nyt kolme vuotta, kun biologinen isä löytyi. Nykyään häneen ei pidetä paljon yhteyttä. Ei soitella säännöllisesti.
Joskus joku sisaruksista lähettää hänelle viestin ja kertoo siitä muille, mutta suurin osa ei ole yhteydessä lainkaan. Jotenkin he varjelevat vanhaa miestä, varovat rikkomasta hentoa suhdetta. Tai tämän omia perhesuhteita. Miehellä on vaimo ja lapsia.
Välit ovat silti hyvät, voisi sanoa jopa lämpimät.
Syksyllä 2020, kun tapaaminen viimein järjestyi, he istuivat terassikahvilassa monta tuntia. Mies ja Timo ja Juuso ja Jonna, yksi siskoista. Sisarukset olivat sopineet, etteivät kaikki mene. Edetään rauhallisesti.
Mies oli tosi mukava. Hän kertoi tarinoita ja jutteli kaikenlaista. Oli kiinnostunut sisaruksista. Juusoa varten hän oli opetellut turkulaisvitsin – Juuso on Turun seudulta – ja printannut auton myynti-ilmoituksen. Heillä oli joskus ollut puhetta, että molemmat tykkäävät kiiltävistä asioista, kelloista ja autoista. Seiskasarjan bemari oli ollut myytävänä hyvällä hinnalla, ja mies halusi vain näyttää sen.
Kun Timo kertoi, miten oli saanut kuulla sisaruksistaan ja alkuperästään, mies selvästi liikuttui. Hän pyyhki poskiaan ja sanoi, että nenä vuotaa kun ulkona istuu.
Mies ei ollut koskaan ajatellut, että hänellä olisi tällaisia lapsia. Sen hän sanoi nyt. Ei ollut tullut mieleenkään.
Sisarukset yrittivät ehdottaa, että hän soittaisi lääkärille ja selvittäisi asiaa, mutta hän ei sanonut siihen oikein mitään. Oli edelleen kysymyksiä, jotka hän mieluummin kiersi.
Kun kahvilasta lähdettiin, kolautettiin kyynärpäitä ja sovittiin, että soitellaan.
Sen jälkeen ei ole tavattu.
Timo sanoo, ettei hänen puolestaan oikeastaan edes tarvitse. Tämä riittää. Hän tietää nyt, kuka biologinen isä on ja millainen hän on. Hän tietää, että tälle voi soittaa, jos haluaa.
Olisiko kovin tiivis suhde edes mahdollinen?
Juuso murehtii joskus. Tavallaan se on kylmää, ettei me olla toistemme elämässä, hän sanoo. ”Mutta hänelläkin on oma elämä ja perhe. Ja meitä on niin paljon.”
Timon kanssa Juuso on tekemisissä lähes päivittäin. Monen muun sisaruksen kanssa monta kertaa viikossa. Yhteisellä kanavalla vaihdetaan viestejä tämän tästä. Jos yksi pyytää kaljalle, joku aina lähtee. He ovat tiiviisti toistensa elämässä.
Ja edelleen he miettivät, kuinka paljon heitä on. Tämä kysymys on yhä avoin.
”Se suututtaa jatkuvasti”, Timo sanoo.
Viimeksi maaliskuussa löytyi veli, joulukuussa veli ja sisko, elokuussa veli, toukokuussa…
Sisaruksia on jo melkein neljäkymmentä. Tarkkaan ottaen kolmekymmentäkahdeksan.
”Kukaan aikuinen – meidän näkökulmasta aikuinen – ei ota koko hommasta mitään vastuuta. Sanotaan, että 1970-luvulla oli tällaista”, Timo sanoo.
”Mä vastaan, että niin, mulla on neljäkymmentä sisarusta. Mitä tehdään?”
Bulevardin klinikalla kaikki oli hienovaraista ja luottamuksellista. 1970-luvulla lapsettomuus oli niin arka aihe, etteivät pariskunnat aina puhuneet siitä edes lähipiirilleen.
Bulevardilla työskenteli lääkäreitä, jotka olivat erikoistuneita nimenomaan miehen hedelmättömyyteen. Asiakkaita riitti, sillä heitä tuli kaikkialta Suomesta. Inseminaatioita ei juuri tehty muualla. Etenkään sellaisia, joissa käytettiin vieraan luovuttajan sukusoluja.
Sisarusten vanhempia hoiti arvostettu lapsettomuuslääkäri. ”Kuuluisa gynekologi”, kuten Timon vanhemmat olivat kirjoittaneet kirjeessään. Mutta ei lääkäriä yleisesti tunnettu, ammattipiireissä ainoastaan.
Potilaat pitivät hänestä. ”Hän tuntui auttavan vilpittömästi asiakkaitaan”, sanoo yhden sisaruksen isä.
Vastaanotolla lääkäri teki selväksi, ettei inseminaatiota ollut määritelty laissa, mutta hoito oli turvallinen. Hedelmöityshoitolakia ei ollut olemassa, se säädettiin vasta vuonna 2007.
Lääkäri teki selväksi myös toisen seikan: luovuttajan henkilöllisyyttä ei paljastettaisi kenellekään. Ei silloin eikä myöhemmin.
Lääkärit pitivät luovuttajista omia rekistereitään. Kirjasivat niihin ominaisuuksia – pituus, etninen tausta, silmien väri, hiusten väri – ja yrittivät täsmätä näitä aviomiehen ominaisuuksiin.
Luovuttajia oli vaikea löytää.
Bulevardilla lääkäri hoiti kaikki kirjaamiset itse, käsin. Edes laboratorionhoitaja ei nähnyt nimiä, vain numerosarjakoodeja. Ja kun klinikka lopetti toimintansa 1990-luvun lopulla, lääkäri hävitti spermapankin.
Nykyään luovuttajien henkilötiedoista pidetään erillistä hedelmöityshoitorekisteriä Valvirassa. Kun lapsi täyttää 18 vuotta, hän saa luovuttajan tietoonsa, jos haluaa. Hedelmöityshoitolakiin on kirjattu myös rajoitus: kun luovuttajan sukusoluilla on saatu aikaan lapsia viidelle, niitä ei saa enää käyttää muille.
Kolme vuotta sitten pyysin lääkäriltä haastattelua. Silloin, kun kirjoitin sisaruksista ensimmäisen kerran. Kysyin, voisiko hän kertoa vanhoista käytännöistä ja eettisistä pohdinnoista. Kerroin sisaruksista. Heitä oli tuolloin yksitoista ja he miettivät, onko heitä vielä enemmän. Saattoiko tällaiseen kysymykseen saada jonkinlaisen vastauksen?
Lääkäri kieltäytyi. Hän viestitti, että vaalii lupausta, jonka on antanut niin luovuttajille kuin potilaille. Mitään tietoja ei ole kenenkään saatavilla.
Hän ilmoitti myös, että kaikesta on jo kauan eikä hän halua enää tässä iässä vastailla vanhoihin asioihin.
Maaliskuisena tiistaina 2023 yritän uudestaan.
Lääkäri vastaa puhelimeen mutta ei ilahdu soitosta. ”Kuulkaa olen niin täynnä tuota asiaa”, hän sanoo.
Yllättäen hän suostuu kuitenkin tällä kertaa vastaamaan jotain. ”Jos te osaatte kirjoittaa niin, että kantani tulee tasapuolisesti esiin.”
Lääkäri on jo iäkäs, pian 95-vuotias.
Hän näyttää ajattelevan edelleen potilaitaan. Oikeastaan vain heitä. ”Tunsin tekeväni hyvän työn”, hän sanoo. Pariskunnat hakivat häneltä apua, ja jos hoitoja ei olisi tehty, he olisivat jääneet iäksi lapsettomiksi. Hän lupasi, ettei mitään tietoja ikinä vuoda, ja nyt tätä luottamusta horjutetaan.
”Täysin minun syyttäni”, hän sanoo. ”Minähän en voinut aavistaa, että on olemassa tällainen.”
Hän viittaa dna-testeihin.
”Tämä on niin väärin potilaitani kohtaan.”
Se, että lapsi haluaa selvittää alkuperäänsä, tuntuu olevan jollain lailla toissijaista. Tai ainakin syvästi yksityistä. Jos niin haluaa tehdä, siitä ei ainakaan pitäisi puhua julkisesti eikä kirjoittaa lehteen. Niin hän sanoo.
”Sehän ei kuulu kenellekään muulle.”
Kerron, että sisaruksia on nyt melkein neljäkymmentä. Lääkäri on yllättynyt.
”Oho”, hän sanoo.
”En ymmärrä, että niitä voi olla noin paljon. Mutta jos on löytynyt, kai niitä täytyy sitten olla.”
”Olen hyvin ymmälläni tuosta.”
Kysyn, oliko jonkinlainen linja silloin olemassa. Kuinka paljon saman luovuttajan sukusoluja käytetään.
Lääkäri vastaa, ettei vilpittömästi sanoen osaa sanoa. ”On mahdollista, että minulla oli linja…”
Hän jää pohtimaan.
”On verrattoman vaikeaa löytää hyvä luovuttaja. Sellainen, jolla on primäärisesti ne ominaisuudet, joista voisi ajatella, että tämmöinen voisi olla hyvä isä.”
Hän palaa vielä lukumäärään.
”En kiellä, etteikö niitä olisi voinut olla noin paljon, mutta se tuntuu kyllä aika hurjalta.”
”Mutta sille minä nyt en enää voi mitään. Tuo on kaikki mennyttä.”
Sukusolujen luovuttaja, sisarusten biologinen isä, ei halunnut antaa SK:lle haastattelua.