Ennustus, joka ei toteutunut

Luontointoiluun aletaan pian kyllästyä, arveli tietokirjailija Juha Kauppinen lukioaineessaan vuonna 1993.

hän
Teksti
Terhi Hautamäki
Kuvat
Marjo Tynkkynen

Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

Metsä näyttää taas vähän erilaiselta.

Juha Kauppi­nen poik­keaa soratieltä ryteik­köön, jota ei ole tasoiteltu ihmistä varten. Kanta-Hämeessä sijaitsevan Evon Sudenpesänkangas on Kauppiselle tuttua maastoa. Hän ei kuitenkaan ole käynyt täällä syksyllä juuri tähän aikaa­n aamupäivästä. Valo on erilainen. Metsissä on se ihmeellisyys, että ne tuntuvat muuttuvan k­oko ajan.

”Kuinka vaikea on löytää kahta samanlaista tunnelmaa edes yhdestä metsästä.”

Kauppinen havainnoi lintuja. Tuolla on närhi. Nyt huutaa palokärki. Käpytikka. Pohjantikka on hänen suosikkinsa: mustavalkoinen, vaatimattoman näköinen.

”Pohjantikka on sielunlintuni. Se on niin tarkoituksen­mukainen, huomaamaton ja täydellisesti sopeutunut pohjoiselle havumetsävyöhykkeelle.”

Sudenpesänkangas ja Kotisten aarnialue ovat Evon ydintä. Täällä on alueita, joilla puita ei ole hakattu 150 vuoteen. Paksu kumpuileva sammalikko peittää maata. Lajien kirjo on laaja, ja vapaasti lahoavat puut tarjoavat ekologisen lokeron sellaisille eläimille ja kasveille, joita ei elä talousmetsissä.

Evon metsissä kuhisee sitä monimuotoisuutta, josta Kauppinen kertoo tietokirjoissaan. Monimuotoisuudesta kielivät vaikkapa Kotisten punahäröt ja Sudenpesänkankaan lännenkarvapehkiäiset, kovakuoriaiset, joita elää Suomessa vain muutamissa metsissä.

Kohta kännykät eivät toimi. Täällä pääsee kohtuunopeasti täydelliseen rauhaan.”

Kauppinen oli ajatellut jäädä koko päiväksi metsään, mutta hänen aikataulunsa sallii vain lyhyemmän kävelyn.

Tietokirjailija, toimittaja Kauppinen työskentelee kotitoimistolla Hämeenlinnassa. Hänen uusin kirjansa Monimuotoisuus – lyhyt oppimäärä (Siltala, 2022) ilmestyi elokuun lopussa, ja työn alla on seuraava kirja maailman avainlajeista kuvittaja Janne Torisevan kanssa.

Neljän lapsen isä, ”urheiluromantikoksi” itseään kutsuva Kauppinen toimii vapaa-ajalla salibandyvalmentajana. Hän on valmentanut myös omia poikiaan, joista molemmat pelaavat pääsarjatasolla, 18-vuotias Hämeenlinnassa ja 19-vuotias Turussa.

Vaikka Kauppinen kirjoittaa työkseen luonnosta, pitkille retkille hän ehtii harvemmin. Onneksi metsässä voi käydä myös kiireiden keskellä, arkivaatteissa.

Lahoavat puut tarjoavat ekologisen lokeron lajeille, joita ei ole talousmetsissä.

Luonnontilainen metsä käy vähiin. Suomenkin metsistä herkimmät elämänmuodot ovat kadonneet, ja uhanalaisia lajeja on lähes tuhat.

Kauppisen teos Monimuotoisuus sai vuonna 2020 tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Uusi ”lyhyt oppimäärä” on suunnattu etenkin nuorille lukijoille. Se sopii myös muille, jotka haluavat ymmärtää ekokriisiä ja ratkaisuja luontokatoon.

Kauppisen mukaan kirja ei ole pelkkä tiivistelmä aiem­masta. Hänelle itselleen on vuosien aikana kirkastunut moni asia, ja hän on saanut kiteytettyä ne entistä paremmin.

”Ensimmäiseen Monimuotoisuus-kirjaan kirjoitin esimerkiksi, että evoluutio on aina myös piirteiden evoluutiota. Tiesin, että se on totta, mutta toivoin, että kukaan ei tule kysymään, mitä tämä tarkoittaa.”

Sittemmin hän on puhunut lukuisissa tilaisuuksissa, vastaillut lukuisiin kysymyksiin ja kirjoittanut luonnonsuojelua käsittelevän kirjan Heräämisiä. Samalla lause piirteiden evoluutiosta on käynyt hänelle selväksi.

Ekosysteemien toiminta, ravinteiden kierto, kaikki, tapahtuu lajien tuhansien piirteiden ansiosta, joita luonnonvalinta muokkaa jatkuvasti. Kaikki ympäristön muutos aiheuttaa painetta lajien piirteiden kehitykseen, ja muuttuvat piirteet auttavat sopeutumaan. Jos ympäristö muuttuu nopeasti, piirteet eivät ehdi muuttua mukana. ”Luonto ei koskaan toista itseään. Se luo luomistaan, loputtomiin”, muotoili kirjailija Yaşar Kemal.

”Siinä on luonnon hienous. Ihminen ei ole onnistunut rakentamaan mitään yhtä tehokasta.”

Uskoisin, että saastumisesta aiheutuva, kaikkia kiinnostava hälinä alkaa hiljalleen laskeutua ja jäädä vain luonnonsuojelijoiden asiaksi. Yksittäiset tapahtumat saattavat tietysti otsikoihin ponnahtaessaan hetkellisesti kuohuttaa, mutta muuten luontointoiluun aletaan kyllästyä.”

Kouluaine oli marraskuulta 1993, abivuoden syksyltä. Kun Kauppinen löysi sen vintiltä pahvilaatikosta, hän tunsi lukevansa jonkun toisen tekstiä. Niin varma mutt­a vielä niin tietämätön nuori kirjoitti, kuinka luonto­innostuksesta tuli 1980-luvulla kultti-ilmiö.

Kirjoittaja oli kuitenkin sama henkilö, joka alkoi seiska­luokkalaisena valokuvata lintuja ja käydä luontokerhossa. Sama, jonka sydämessä läikähti, kun hän näk­i ensi kertaa aamuöisellä usvaisella niityllä suopöllön: leimuavan keltaiset silmät, joiden ympärillä erottuivat mustat renkaat.

Lukioaineen kirjoittaja ei ollut välinpitämätön tai kova. Mutta sovinnainen hän oli. Luontoharrastus ei koulussa ollut kovaa valuuttaa. Parempi oli olla urheilija ja kitaransoittaja. Kun koulukaveri kertoi ylpeänä ampu­neensa kymmenkunta tikkaa, mukana uhanalainen valko­selkätikka, Kauppinen tunsi raivoa mutta vaikeni.

Isältä, isäpuolelta ja isänisältä Kauppinen omaksui ajatuksen, että luonnonsuojelu on haihattelua.