”Teknisen käyttöikänsä päässä”
Maan tasalle pistetään nyt kovaa vauhtia 1970- ja 1980-luvun, jopa 1990-luvun taloja. Kadutaanko tätäkin vielä?
11
MIN
Parikymmentä päivässä, noin 8 000 rakennusta vuodessa. Näin paljon Suomessa purettiin toissa vuonna asuintaloja, toimistorakennuksia, kesämökkejä, kouluja, kunnantaloja, terveyskeskuksia, seurakuntakiinteistöjä, ostoskeskuksia, teollisuustiloja.
Helsingissä näyttävä tapaus oli Mannerheimintiellä Aktian 1960-luvun toimistotalon purku. Sen paikalle nousee uusi toimistotalo. Lauttasaaressa aiotaan purkaa 1960-luvun asuintaloja, jotta voidaan rakentaa uusia asuintaloja. Kannelmäestä puretaan 1970-luvun kerrostaloja. 1980-luvun taloja sai lähteä Kampista, Laaksosta ja Mellunmäestä. Meri-Rastilasta puretaan 1990-luvun rakennuksia, Puistolasta 1990-luvun koulu.
Purettujen rakennusten määrä on tuplaantunut viime vuosikymmenen alusta.
Suomessa on kaduttu menneisyyden purkuaaltoa, jolloin hävitettiin surutta vanhoja puutaloja ja komeita jugend-helmiä. Niitä korvattiin nousevan hyvinvointivaltion maamerkeillä, monotonisilla betonikuutioilla.
Mutta onko nykyinen purkaminen eri asia? Talot ovat rapakuntoisia, sisäilmaongelmaisia, korjausvelkaisia, hätäisesti rakennettuja, heitteille jätettyjä, epätarkoituksenmukaisia, väärässä paikassa tai teknisen käyttöikänsä päässä. Ja monet myös aika rumia.
Jokaiseen purkupäätökseen lienee hyvä syy?
”Sisällä lasi narskuu kengänpohjien alla ja tyhjennettyjen palosammuttimien jauhejäämät leijuvat ilmassa. Palokunta on sahannut oviin aukkoja. Lattialle kuivunut tekoveri, raahausjäljet ja hylsyt kertovat puolestaan Puolustusvoimien harjoituksista. Lähes kaikki rikottavissa oleva on rikottu, viranomaisvoimin tai muuten.”
Voima-lehden nettisivustolla kuvattiin helmikuussa purkukohdetta graffitimaalarin silmin. Entinen Paikkatietokeskus, alun perin Geodeettinen laitos, sijaitsee Kirkkonummen Masalassa.
Vuonna 1995 käyttöön otettu rakennus oli ehdolla EU:n nykyarkkitehtuurin Mies Van Der Rohe -palkinnon saajaksi. Kun laitos vaihtoi isompiin tiloihin Espooseen, rakennus jäi tarpeettomaksi.
”Se on ihan käsittämätöntä, ei järjen hiventä”, sanoo Aalto-yliopiston kestävän rakentamisen professori, arkkitehti Matti Kuittinen.
Laitoksen kohtalo on esimerkki rakentamisen lyhytnäköisyydestä. Yhden hetken arkkitehtonisesti edustava rakennus on seuraavan hetken hylkiö. Luonnonvaroja, rahaa ja ihmistyötä uhrataan rakennukseen, joka käy turhaksi jopa alle 30 vuodessa.
Toisaalta tapaus kuvaa yleistä ja ymmärrettävääkin syytä purkaa. Se on tilojen ja tarvitsijoiden kohtaanto-ongelma. Kun rakennus käy yhdelle toimijalle turhaksi, jatkokäyttöä ei keksitä. Ylläpito kuitenkin maksaa, korjausvelka kasvaa.
”Atte osti vanhan terveysaseman ja muutti sinne asumaan” (IS 6.2.2023).
”Outokummun terveyskeskus oli myynnissä huutokaupassa – korkein tarjous 12 000 euroa” (Yle 2.9.2024).
Viime vuosina on uutisoitu halvoista sotekiinteistöistä. Niitä on etenkin taantuvilla alueilla, joita ovat koetelleet kuntaliitokset ja soteuudistus. Kun Kauhavalla huutokaupattiin Härmän sairaala muutama vuosi sitten, korkein tarjous oli 7 501 euroa.
Aina kiinteistöt eivät kelpaa edes pilkkahintaan. Pienen kyläkoulun voisi moni ostaa ja remontoida, mutta autio terveyskeskus tai vanhainkoti on hankalampi kaupiteltava. Hienojakin kiinteistöjä menee purkuun: Muuramessa pistetään maan tasalle Kinkomaan sairaalaa, Päijänteen rannalla sijaitsevaa 1930-luvun keuhkoparantolaa.
Kasvukeskuksissa on toiset ongelmat. Kun tarkastellaan Lauttasaaren Isokaaren maisemaa, voi ymmärtää, mistä kiikastaa. Matalat, rapistumaan päässeet pienkerrostalot ovat tiellä, kun silmissä siintävät korkeampien uudistalojen tuotot. Myös Lauttasaaren Katajaharjusta ollaan purkamassa vielä käyttökelpoisia taloja.
”Rakennuskanta keski-ikäistyy ja rapakuntoistuu. Alkaa tulla yhä enemmän tapauksia, joissa tonttimaan arvo kehittyy eri suuntaan kuin tontilla olevan rakennuksen arvo”, Kuittinen sanoo.
Suomessa puretaan varsin nuoria taloja. Vuonna 2015 silloisen Tampereen teknillisen yliopiston tutkijat selvittivät purettujen talojen ikää. Asuintalot olivat purkuhetkellä keskimäärin 58-vuotiaita, teollisuusrakennukset 37-vuotiaita ja toimistot 39-vuotiaita.
Moni purkupäätös johtuu tarpeesta tiivistää kaupunkia. Kuittisen mukaan purkuun päädytään kuitenkin usein lyhyen aikavälin tuotto-odotusten perusteella.
”Aivan liikaa pelataan peliä eurojen näkökulmasta. Rakentaminen aiheuttaa kolmasosan ilmastopäästöistämme, ja Suomi kuluttaa Euroopassa eniten rakennusmateriaaleja suhteessa asukaslukuun. Nämä ulkoishaitat eivät näy hinnoissa.”
Tällä hetkellä moni katsoo, että nyt puretaan jotain vähemmän arvokasta kuin 1960-luvulla. Käsitys rakennusten arvosta kuitenkin muuttuu. Kuittisen mukaan yhden hetken kammoksuttu tyyli tulee takaisin aivan kuin takatukka tai kasarimusiikki.
Samoin muuttuvat näkemykset käyttökelpoisuudesta. Puretun Aktian talon huonekorkeus oli nykyiselle talotekniikalle liian matala. Samalta paikalta purettiin 60-luvulla uusrenessanssia edustava Huberin talo, jonka huoneita pidettiin tuolloin liian korkeina.
”On lyhytnäköistä päättää tulevien sukupolvien puolesta, että ette te tätä tarvitse”, Kuittinen sanoo.
Purkaminen herättää tunteita. Sama rakennus näyttää joillekin mörskältä, joka oli aikakin hävittää. Toiset ihmettelevät, miten tällaista tuhoa saa tapahtua.
Purkamisen tai korjaamisen kannattavuudesta ei usein ole yksiselitteistä faktaa, ja vaikka olisi, sitä ei välttämättä hyödynnetä. Taloudelliset mittarit voi asetella eri tavoin. Ekologisuudella perustellaan sekä korjaamista että energiatehokasta uudisrakentamista.
Hämeen ely-keskuksen hankkeessa tarkasteltiin vaihtoehtoja purkamiselle. Erityisasiantuntija Reetta Nousiaisen mukaan kunnissa vaihtoehtoja ei usein edes selvitetä. Moni purkupäätös on lukittu jo ennen kaavoituksen alkamista.
Ympäristöministeriö julkaisi vuonna 2021 raportin Purkaa vai korjata? Hiilijalanjälkivaikutukset, elinkaarikustannukset ja ohjauskeinot. Tutkijat kävivät läpi tapaustutkimuksia ja tutkimuskirjallisuutta.
VTT:n elinkaarilaskelmien mukaan korjaaminen tulee uutta halvemmaksi, vaikka korjaustarpeet olisivat suuria. Korjaaminen tuottaa pitkälläkin aikavälillä pienemmät päästöt kuin korvaaminen uudella.
Eniten päästöjä syntyy materiaaleista rakennus- tai korjausaikana. Uudisrakennus voi muuttua vähäpäästöisemmäksi vaihtoehdoksi, jos se kuluttaa vähemmän energiaa kuin korjattu. Tähän kuluu kuitenkin vuosikymmeniä, vaikka päästöjä pitää vähentää nyt.
Eikä ole varmaa, että uudisrakennuskaan pysyisi pystyssä niin kauan että rakennusvaiheen ”hiilipiikki” tulisi kuitattua.
”Julkisivuihin liitettiin aiheita ’huvin vuoksi’ ja väreinä käytettiin valkoisen lisäksi pastellisävyjä. Vaaleanpunainen ja -sininen kuuluivat tuon ajan tunnusväreihin. Pyöreät ikkunat tai aukotukset, viirit ja symmetria olivat myös suuntaukselle tunnusomaisia. Nämä tekijät tuottivat leikillistä mutta samalla kulissimaista vaikutelmaa.”
Arkinen lähiökin on jonkun suunnittelema. Se edustaa jotain tyyliä, jotain yhteiskunnan vaihetta ja aikansa ihanteita. Edellä oleva pätkä Leppänen Arkkitehdit Oy:n rakennushistoriaselvityksestä kuvaa Itä-Helsingin Meri-Rastilaa, jota on kutsuttu myös ”aikamatkaksi 1990-luvulle”.
Viime keväänä arkkitehtiliitto SAFAn opiskelijaosasto järjesti ”purku-excun” asuinalueelle, josta häviää tulevina vuosina vasta 90-luvulla valmistuneita rakennuksia. Kaupunki haluaa tiivistää ja uudistaa väljää, matalaa aluetta ja lisätä omistusasumista vuokratalovaltaisella alueella.
Tampereen yliopiston arkkitehtuurin historian ja rakennusperinnön hoidon yliopisto-opettaja Iida Kalakoski oli tutustumisretkellä puhujana. Meri-Rastila on hyvä esimerkki hänen tutkimusaiheestaan: rakennusperintökäsityksen laajeneminen.
”Aikaisemmin rakennusperinnössä keskityttiin kirkkoihin, linnoihin ja monumentteihin. Sitten katse kohdistui myös arkisempiin ja nuorempiin rakennuksiin ja ympäristöihin.”
Meri-Rastilan uudistus jakaa mielipiteitä, ja suunnitelmat ovat eläneet. Monitoimitalosta järjestetyssä arkkitehtuurikilpailussa tasapainoteltiin uuden rakentamisen ja olemassaolevan säilyttämisen välillä. Joitakin purettaviksi aiottuja rakennuksia on tarkoitus säästää, esimerkkinä nuorisotoimen käyttöön kunnostettava kappeli.
Kiinnostus lähiömaisemaan on murroksessa. Kaakelipinnat ja pastellivärit edustavat monille mahdollisimman tylsää rakennuskantaa. Toiset alkavat jo nähdä siinä kiinnostavaa lähimenneisyyden virettä. Tyyli henkii nousukautta ja pudotusta lamaan, sivukirjastojen ja neuvoloiden turvallista ja pysähtynyttä tunnelmaa, lähipalveluiden kulta-aikaa.
”Olen opiskelijoiden kanssa huomannut, että nuorempien on helpompi nähdä arvoa postmodernissa arkkitehtuurissa, joka on moninaisempaa, söpömpää ja koristeellisempaa kuin 70-luvun rakentaminen”, Kalakoski sanoo.
Kalakosken mielestä Suomessa elää yhä voimakas ajatus siitä, että uudisrakentaminen on kehityksen moottori. Kaupunkien tiivistämiseen ja kehittämiseen olisi vaihtoehtoja: korjaamisen lisäksi rakennusten käyttötarkoituksen muutokset, korottamiset ja muodonmuutokset.
Parjatuissakin taloissa saatetaan alkaa nähdä arvoa. Uusien avokeittiö-tilaihmeiden rinnalla 1970-luvun lähiökodissa on puolensa, kuten väljä huonejako. Kalustus mahtuu moneen järjestykseen, ja keittiön käryt ja sotkut voi sulkea oven taa.
Trendit muuttuvat. Lähitulevaisuudessa nähdään, miten arvokkaasti vanhenevat vaikkapa nykyiset monitilatoimistot. Avokouluja ainakin alettiin katua saman tien.
Kalakoski sanoo, että 40 tai 50 vuotta sitten rakennettiin usein lyhytnäköisesti. Se ei silti vapauta meitä paineesta tulla toimeen olemassaolevan rakennuskannan kanssa.
”Ekokriisin aikana ei voida ajatella, että rakennetaan 40 vuodeksi ja sen jälkeen murskataan rakennukset tien pohjaksi.”
Kaupungin kehittämisessä purkupäätökset eivät ole yksiselitteinen asia. Toisaalta pitää säilyttää aikakausien kerrostumia, toisaalta viedä kaupunkia eteenpäin.
Helsingin kaupungin asemakaavapäällikkö Marja Piimies huomauttaa, että päätöksiin liittyy monia näkökulmia. On kaupungin kasvutavoitteita, kaupunginosien uudistamista, omistusmuotoihin vaikuttamista, segregaation vähentämistä.
Helsingissä näkyy sama kehitys kuin muualla. Vuosikymmen sitten purkulupia myönnettiin noin 40 vuodessa. Joinakin viime vuosina määrä on ollut yli 100.
Purkuaallosta ei ole kyse, sanoo Piimies. Hän arvelee, että mielikuvaan ovat vaikuttaneet näkyvät kohteet keskellä kaupunkia. Lukuihin sisältyvät ovat myös omakotitalot.
Piimies sanoo, että tällä hetkellä etenkin heppoisesti rakennettuja 1960–70-lukujen taloja tulee tiensä päähän. Osa voi olla korjauskelvottomia tai vaatisi niin isoja korjauksia, että on järkevämpää rakentaa uusi ja energiatehokas tilalle.
”Jos on rakennettu teknisesti huonosti, onko rakennuksella silloin muutakaan arvoa? Meillä on yli satavuotiaita rakennuksia, joille ei tarvitse tehdä juuri mitään pieniä julkisivukorjauksia ja putkiremontteja lukuun ottamatta.”
Purkupäätöksiin vaikuttaa tarve tiivistää kaupunkia.
Piimiehen mukaan ensisijainen vaihtoehto on aina selvittää, voiko vanhaa rakennusta säilyttää ja hyödyntää, vaikka rakennettaisiin lisää. Monia toimistotaloja on pystytty muuntamaan asunnoiksi. Joskus kuitenkin tontille huonosti sijoittunut heikkokuntoinen rakennus estäisi rakentamisen.
”Jos rakennus ei ole suojeltava ja se estää tontin muun täydennysrakentamisen, silloin on kaikista näkökulmista, jopa ilmastonmuutoksen kannalta, parempi purkaa kuin säilyttää. Muuten jouduttaisiin tekemään uudisrakentamista ehkä huonompien liikenneyhteyksien päähän.”
Huonokuntoiset talot voitaisiin korjata paljon useammin kuin annetaan ymmärtää.
Näin sanoo Suomen Arkkitehtiliitto SAFAn puheenjohtaja Asko Takala. Hänellä on kokemusta teollisuus- ja sairaalakiinteistöjen muuntamisesta asumiseen: esimerkkinä 50-vuotiaan Myllypuron sairaalan muutos senioriasunnoiksi.
”Vanhempi rakennuskanta on yllättävän universaalia. Runkoratkaisut voi sovittaa moneen käyttöön”, Takala sanoo.
”Teknisen käyttöikänsä päässä” tai ”korjauskelvoton” ovat epämääräisiä käsitteitä, joita voi käyttää myös tarkoitushakuisesti. Samaa sanottiin 1960-luvulla lanatuista jugend-taloista.
Usein on kyse kunnossapidon laiminlyönneistä. Rakennuksella ei ole viimeistä käyttöpäivää, vaan osilla on elinkaarensa. Korjaaminen on yleensä mahdollista mutta voi vaatia enemmän osaamista kuin tarjolla on tai mistä halutaan maksaa.
”Kun sanotaan ’ei voi korjata’, se sisältää usein peräkaneetin ’tavanomaisin menetelmin’. Korjausrakentamisessa kopioidaan uudisrakentamisen menetelmiä ja sanotaan, että ei toimi.”
Korjauskohteissa kaikki ei ole millintarkkaa. Työvaiheissa pitää soveltaa, ja rakennusten kunnosta paljastuu yllätyksiä. Tähän ei ole tarpeeksi osaamista, Takala sanoo.
”Sen huomaa arjessa korjausrakentamisen työmailla. Tieto ja hoksaavuus ei aina välity alihankintaketjuun. Rankasti kilpailutetuilla toimijoilla ei ole varaa tai aikaa ajatella, miten reagoidaan asioihin, joita paljastuu vasta purkujen jälkeen.”
Vain osa rakennuksista on kulttuurisesti merkittäviä. Sen sijaan ihan tavalliset talot ovat säilyttämisen arvoisia päästöjen vähentämiseksi. Betonirungon hiilijalanjälki on suurin, joten hyvä ratkaisu on jo säästää runko ja uusia kaikki muu.
Takala sanoo, että kiinteistösijoittajat, jotka Suomessa ovat purkamassa taloja ja rakentamassa uutta, saattavat toisessa maassa panostaa korjaamiseen.
”Olemme edelleen nousukasmaa: uusi on parempaa kuin vanha. Meillekin on kuitenkin tulossa ajattelutavan muutos. Rakentamisen uudeksi normaaliksi tulee säilyttäminen.”
Uusi rakentamislaki astui voimaan tänä vuonna. Eduskunta hyväksyi sen jo edellisen hallituksen aikana, mutta nykyinen hallitus teki siihen oman ”korjaussarjansa”.
Professori Matti Kuittisen mukaan laissa on kiertotalouden kannalta hyvää ja huonoa.
”Korjaussarja” heikensi mahdollisuuksia valittaa purkupäätöksistä. Se herättää epäilyjä, että purkuun päädyttäisiin yhä helpommin. Toisaalta laki kiinnittää huomiota elinkaareen. Rakennuksista pitää suunnitella muunneltavia ja elinkaarensa lopussa osiksi purettavia.
Kaikkea purkamista ei voi välttää. Tärkeä osa kestävää rakentamista onkin materiaalien uudelleenkäyttö. Siinä Suomi on Kuittisen mukaan vielä EU:n tukioppilas.
Parhaiten kiertävät teräs ja metallit, joilla on arvoa. Puun uudelleenkäyttöä tulisi lisätä, betonia tulisi murskaamisen sijaan hyödyntää enemmän elementteinä.
Liiketoimintaketju on vasta aluillaan: kuka ottaa vanhat rakennusosat talteen, miten suunnittelijat saavat tiedon tarjolla olevista materiaaleista ja miten varmistetaan, että ne saadaan käyttöön siinä vaiheessa kun rakentaminen parin vuoden päästä alkaa.
Kiertotalous vaatii arvostusten muutosta, Kuittinen sanoo. Rouhea tehdasmiljöö kulttuuritilana tai ravintolakeskittymänä herättää kyllä ihastusta, mutta entä jos asenteet muuttuisivat myös toisenlaisia vanhoja rakennuksia kohtaan?
”Jos yritys ei rakennuttaisikaan hohtavaa lasista palatsia vaan ottaisi pääkonttorikseen hieman väsähtäneen kasari- tai ysärirakennuksen? Sillä se osoittaisi arvostavansa kohtuutaloutta.”
Ilmastopäästöjen hillitsemiseksi joudutaan sietämään myös sellaista rakennuskantaa, jolla ei ole ilmiselvää kauneutta tai uniikkia tunnelmaa. Venyttämään mieltymyksiä, Kuittinen muotoilee.