Tilinteko
Aina kun Olli Ruohomäki sanoo, että talibanhallinto pitäisi tunnustaa, seuraa vaivautunut hiljaisuus.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Elokuussa 2017 Olli Ruohomäki tapasi Kabulin teurastajan. Miten hän saattoi kätellä sellaista miestä, kysyivät kollegat, kun hän kertoi siitä EU-päälliköiden viikkokokouksessa.
Ei Ruohomäki ollut epäillyt ollenkaan. Hän itse oli audienssia pyytänyt.
Kabulin teurastaja oli nimeltään Golboddin Hekmatjar. Hän oli tapattanut tuhansia ihmisiä 1990-luvulla. Afganistanissa oli käyty sisällissotaa, ja Hekmatjar oli yksi sotapäälliköistä. Hän oli pommittanut Kabulia surutta.
Hekmatjar oli radikaali islamisti mutta taliban hän ei ollut. Talibanit olivat vihollisia, joille hän lopulta hävisi. He ajoivat hänet Kabulista ja koko maasta. Silloin kun nousivat ensimmäisen kerran valtaan 1990-luvun puolivälissä.
Mutta nyt 70-vuotias sotapäällikkö oli palannut kaupunkiin. Hän oli tehnyt sopimuksen nykyhallinnon kanssa ja luvannut edistää rauhaa. Tilanne Afganistanissa oli mutkikas ja kireä, kuten se oli tavalla tai toisella ollut vuosikymmeniä.
Tuona vuonna 2017 Olli Ruohomäki asui Kabulissa. Hän oli ulkoministeriön virkamies ja johti Suomen edustustoa. Välikäsien kautta hän otti yhteyttä Hekmatjariin ja kysyi, sopisiko tavata.
Jos ajatteli Afganistanin lähihistoriaa, Hekmatjar oli kiistatta legendaarinen hahmo. Ristiriitainen toki. Kädet olivat veriset, aivan niin kuin Ruohomäen kollegat huomauttivat.
Mutta Ruohomäkeä oli aina kiinnostanut, mikä tällaisia tyyppejä ajoi.
What makes these guys tick, kuten hän sanoo.
Ruohomäki on ollut Afganistanin kanssa tekemisissä yli kaksikymmentä vuotta. Näin hän sen muotoilee: ”ollut tekemisissä”. Harva suomalainen tuntee maan paremmin kuin hän.
Mutta ainoa ajanjakso, josta hän voi avoimesti puhua, on vuosi 2017. Silloin hän oli edustuston päällikkönä Kabulissa.
Muina vuosina hän on suorittanut ulkoministeriölle ”erinäisiä erikoistehtäviä”. Kun hän viittaa niihin aikoihin, hän jättää yksityiskohtia kertomatta. ”Olen saanut vierailla”, hän saattaa sanoa. Tai ”minulla on ollut kunnia tavata”.
On ollut kunnia istua teellä heimovanhempien kanssa Badakhšanin maakunnassa ja tajuta, ettei Kabulin hallinto yllä sinne saakka. Tai katsoa helikopterista unikkopeltojen mattoa ja pohtia, kuinka paljon oopiumia sieltä virtaa. Pitää kädessään syvänsinistä lapislatsulia ja miettiä, että tätä puolijalokiveä on louhittu Koillis-Afganistanissa tuhansia vuosia. On ollut kunnia saada sellainen lahjaksi.
Mutta:
