Hiljainen mesenaatti
Geenitutkija Albert de la Chapelle halusi pysyä taiteen tukijana ja kerääjänä nimettömänä. Sitten hän päätti lahjoittaa Tammisaareen uuden nykytaiteen museon, joka olisi ”kuin taideteos”.
Sinä syksynä Albert de la Chapelle lensi kotoaan Ohiosta Helsinkiin.
Hän piteli tuhkauurnaa sylissään. Sen kanssa hän ylittäisi Atlantin.
Lokakuu taittuisi pian talveksi ja lumettomaksi joulukuuksi. Elettiin loppusyksyä 2020. Uurnan sisällä oli Clara-vaimon tuhkat. Tai osa niistä. Puolet oli hauduttu Illinoisiin, Yhdysvaltoihin, vaimon synnyinseudulle.
Clara Bloomfield, tunnettu leukemiatutkija, oli kuollut reilu puoli vuotta aiemmin, 77-vuotiaana. Keskellä pahaa koronapandemiaa. Hän oli liukastunut heidän ison omakotitalonsa portaissa Ohiossa. Loukannut päänsä, menettänyt tajuntansa. Sairaalassa hän ei enää herännyt.
Pariskunta oli ollut naimisissa lähes 40 vuotta. Asunut osin eri mantereilla mutta muuttanut lopulta yhteen 1990-luvun lopulla, kun 65-vuotias Albert oli eläköitynyt lääketieteellisen genetiikan professorin virasta Helsingin yliopistossa. Lapsia heillä ei ollut.
Uurnanlaskutilaisuus järjestettiin Helsingin Hietaniemen hautausmaalla lokakuussa. Claran tuhkat laskettiin pariskunnan yhteiseen hautaan, kahden suuren lehmuksen suojaan.
Albert oli pitänyt lupauksensa, täyttänyt vaimonsa viimeisen toiveen.
Mutta oli Albert de la Chapellella toinenkin syy tulla Suomeen.
Tie Lindön kartanoon kiemurtelee lehmuskujan läpi. Edessä on kartanomaisema ja Gretarbynlahti.
Robottiruohonleikkurit halkovat kartanon laajoja nurmikenttiä ristiin rastiin.
On jalopuita, lampia, uimahuoneita.
De la Chapelle syntyi vuonna 1933. Hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa Lindön kartanossa Länsi-Uudellamaalla.
Tenholan kirkolle on kuusi kilometriä, nykyisin Raaseporiin kuuluvaan Tammisaareen reilu kaksikymmentä kilometriä.
Tila oli ollut suvun hallussa vuodesta 1816. Aluksi oltiin aatelisia, sitten vapaaherroja.
Suvun kantaisä, valtiopäivämies ja senaattori Albrecht Fredrik Richard de la Chapelle, oli saanut Helsinkiin oman nimikkokadunkin. Rikhardinkadun.
Albert peri nimensä isoisältään.
Oli kulunut vain kaksi kuukautta siitä, kun lastenlääkäri ja lääketieteen tohtori Albert de la Chapelle (1871–1932) oli menehtynyt.
Albert nuorempi peri isoisältään paljon muutakin: ammattinsa ja rakkautensa kartanokulttuuriin.
Jo hyvin varhain perheen sisällä alettiin puhua itsestään selvänä asiana, että myös Albertista tulisi lääkäri.
Isoisä rakasti omenapuuviljelmiään mutta keräsi myös intohimoisesti antiikkiesineitä.
Albert ihaili jo lapsena kodin pientä barokkihopeista öylättitarjotinta, joka oli kulkenut suvussa sukupolvelta toiselle. Hänelläkin oli selvästi silmää kauneudelle.
Agronomi-isä René de la Chapelle hoiti tilaa. Kun hän myöhemmin kuoli, hopeatarjotin siirtyi nuorimman pojan haltuun.
”Se oli todellinen onnenpotku”, Albert de la Chapelle on sanonut myöhemmin.
Henrik de la Chapelle toimii oppaana Lindön tiluksilla. Hän on Albertin vanhimman veljen poika.
Korkealta etelärannalta avautuu jylhä näkymä Lindön lahdelle.
Tilaa hoitaa nyt Albertin keskimmäisen veljen poika, Jan de la Chapelle perheineen.
Suku on aina kalastanut ja metsästänyt. Ranskan entinen presidentti Valéry Giscard d’Estaing kävi täällä hirvimetsällä 1980-luvulla.
Albertkin metsästi ja kalasti jo lapsena, etenkin pitkälläsiimalla. Lahdesta nousi kuhaa ja haukea. Metsissä juoksenteli hirviä, jäniksiä, kettuja.
Talvisodassa Hankoa pommitettiin kovaa. Tammisaari evakuoitiin. Mutta elämä Lindössä oli ”äärimmäisen onnellista”, Henrik de la Chapelle muistelee. Niin sanoi Albertkin aina lapsuudestaan. Se oli onnellinen.
Perheellä oli kaksi sisäkköä, puutarhuri ja muuta työväkeä. Tilalla kävi paljon vieraita. Joulut ja kesät keräsivät suvun yhteen.
”Vähän jännä.”
”Sellainen virnuilija.”
”Häntä piti kutsua sedäksi.”
”Ei Albert vaan farbror”, Henrik de la Chapelle muistelee lapsuutta Lindössä ja Albertia – lapsen silmin.
”Ihan 18-vuotiaaksi asti sanoimme, ’voiko setä… voiko farbror?’ Vähän ehkä pilke silmäkulmassa. Setä Albert.”
Setä Albert oli käärmeissään, kun lapset pitivät meteliä, eikä saanut nukkua rauhassa.
Mutta tunsivat veljenlapset myös kunnioitusta. Albert-setä ei ollut sellainen, jonka syliin olisi hypelty.
Pikku hiljaa he ymmärsivät myös sen, että farbror alkoi olla omalla alallaan, lääketieteellisessä genetiikasta, ”kova tekijä ja menestynyt”. Ja olihan hän voittanut savikiekkoammunnassa EM-joukkuepronssiakin.
Äitiään, Stina de la Chapellea, Albert jumaloi.
Kartanon takana on tenniskenttä, joka näyttää hylätyltä. Täällä Albert pelasi tennistä, nelinpeliä. Mukana pelasivat usein isoveli Claës Henrik, tämän lapset Henrik ja Carl sekä Gustaf-veljen poika Jan.
Stina-äitikin liittyi mielellään mukaan. Hän oli oppinut tenniksen peluun Mäntässä. Tehtailija, vuorineuvos Gösta Serlachiuksen tytär.
Gösta Serlachius johti Mäntässä G. A. Serlachius Oy -yhtiötä. Hän nosti sen yhdeksi Suomen menestyneimmistä metsäteollisuusyhtiöistä.
Mutta oli Gösta-isoisä kiinnostunut muustakin. Hän tunnettiin merkittävänä taiteenkerääjänä ja mesenaattina. Hän oli tukenut erityisesti Akseli Gallén-Kallelaa, kuten setänsä Gustaf A. Serlachius ennen häntä.
Gösta peri ”Mäntän patruunan” manttelin sedältään vallanperimysriidassa, kun tämä syrjäytti tehtävästä poikansa Axelin.
Gallén-Kallela maalasi perheestä useita muotokuviakin. Kuten mustanpuhuvan miljöömuotokuvan Gustaf A. Serlachiuksesta.
Lisäksi hän teki tunnetun muotokuvan Albert de la Chapellen isoäidistä Sigrid (Sissi) Serlachiuksesta.
Maalauksesta katsoo vakava surusilmäinen tyttö.
Jos elämä Lindössä oli usein onnellista ja harmonista, sitä se ei aina ollut Serlachiusten Mäntässä.
Albertin isovanhemmat Gösta ja Sissi Serlachius olivat serkuksia. Sissi oli Gustaf A. Serlachiuksen tytär. Kertoman mukaan hän pitkästyi Mäntässä.
Rakkausavioliitto, kuitenkin sanottiin.
Häämatkalle lähdettiin Nizzaan.
Kuulu isoisä jäi Albertille kaukaiseksi. He eivät olleet kovin paljon tekemisissä keskenään. Etäisyys Mänttään oli pitkä.
Mutta erityisesti siihen vaikutti isovanhempien avioero.
”Siinä syntyi vähän välirikkoa”, Henrik de la Chapelle kertoo.
Kun Gösta Serlachius kuoli, Albert oli alle kymmenvuotias. Kaksi vuotta myöhemmin menehtyi Sissi-isoäiti.
Historioitsija Teemu Keskisarja on kirjoittanut Gustaf A. Serlachiuksesta elämäkerran Vihreän kullan kirous. Hän kuvailee teoksessa suvun kirousta:
”Axel kuoli oman käden kautta, Sissi lääkkeiden ja alkoholin väärinkäyttäjänä ja (sisar) Thyra menehtyi syfilikseen, jonka oli saanut aviomieheltään.”
Albertin isoisällä Gösta Serlachiuksella oli kuitenkin unelma: oma taidemuseo.
Hän oli perustanut mittavalle kokoelmalleen taidesäätiön samana vuonna, kun tyttärenpoika Albert oli syntynyt.
”Minun isänisäni oli innokas taiteen kerääjä ja äidinisäni vielä kiinnostuneempi taiteesta, joten mitä johtopäätöksiä siitä voi tehdä?” Albert de la Chapelle pohti Svenska Ylen haastattelussa marraskuussa 2020.
”Voin hyvin kuvitella, että on olemassa geenejä, jotka voivat johtaa tähän. Niin sen täytyy olla.”
Albert de la Chapelle palasi aikuisenakin aina Lindöhön.
Myöhemmin hänellä oli kartanon mailla oma talo, Kalby. Siellä hän vietti kesiään ja vapaa-aikojaan.
Aluksi ensimmäisen vaimonsa Annikki Åströmin kanssa.
Sitten tuli Clara.
Clara Bloomfield oli verisyöpätutkija, joka johti uransa aikana muun muassa The James -syöpäsairaalan Solove-tutkimusinstituuttia Ohion osavaltionyliopistossa.
Albert de la Chapellen erikoisalaa oli lääketieteellinen genetiikkaa. Hänestä tuli perinnöllisyystieteen uranuurtaja Suomessa. Hänet nimitettiin nuorena tohtorina Folkhälsanin vastaperustetun perinnöllisyystieteen laitoksen johtajaksi.
Kalbyssäkin pariskunta teki jatkuvasti töitä. Taloa laajennettiin lasiverannalla. Ikkunan läpi näkyy kaksi nojatuolia rinnakkain. Lähekkäin, yhä omilla paikoillaan. Välillä hoidettiin ruusutarhaa.
Yhdysvaltojen-vuosinaan de la Chapelle toimi Ohion osavaltionyliopistossa syöpägenetiikan professorina ja syöpägenetiikan tutkimusohjelman johtajana.
Vuonna 1997 hänet kutsuttiin Yhdysvaltain kansalliseen tiedeakatemiaan. Sen jäsenistä lähes kaksisataa on saanut Nobelin.
De la Chapellen kerrotaan olleen lähellä lääketieteen Nobel-palkinnon saamista.
Vuonna 1993 hän teki yhdysvaltalaisten tutkijoiden kanssa läpimurron paksusuolen syövän geenitutkimuksessa liittyen Lynchin oireyhtymään.
Veljenpoika Henrik de la Chapelle kysyi kerran asiaa sedältään, kun he istuivat samassa autossa.
Hän esitti asian näin: ”Joku väittää, että sun olisi pitänyt saada Nobel-palkinto.”
Johon Albert vastasi: ”Niin, mä olen samaa mieltä.”
”Sen jälkeen me ei enää keskusteltu siitä.”
Tutkimuksen lisäksi Albertia ja Claraa yhdisti kiinnostus taiteeseen.
Kun Albert oli perinyt arvokkaan hopeisen öylättilautasen vuonna 1974, hän alkoi tutkia huutokauppailmoituksia. Barokkihopeakokoelma karttui mittavaksi.
Oli hän perinyt muutakin taidetta kotoa.
Alfred William Finch oli asunut muutamana kesänä Lindössä ja maalannut siellä. Myös Gunnar Berndtson maalasi Lindön maisemissa: puutarhaa ja metsiä. Berndtson oli äitinsä puolelta de la Chapelleja. Albert Edelfelt oli ollut naimisissa sukuun kuuluvan Ellan de la Chapellen kanssa.
Vuonna 2005 Albert de la Chapelle otti taidemesenaattina ison askeleen.
Hän tapasi maaliskuussa Tammisaareen museon johtajan Dan Lindholmin.
Syksyllä de la Chapelle perusti Svenska Litteratursällskapet i Finlandin yhteyteen rahaston, jonka kautta hän alkoi tukea museon toimintaa ja länsiuusimaalaista taidetta, sivistystä ja kulttuuria.
Hän halusi antaa ”kultareunuksen” museon toiminnalle. Varoilla alettiin kartuttaa nopeasti myös taidekokoelmaa museolle.
Ensimmäisten hankintojen joukossa oli Hjalmar Munsterhjelmin maalaus Ilta Barösundissa 1870-luvulta. Se hankittiin helsinkiläisestä huutokaupasta Dan Lindholmin ehdotuksesta.
Maalaus pääsi esille ensimmäisen kerran vuonna 2006 Tammisaaren museon 100-vuotisjuhlanäyttelyn yhteydessä.
Teoksen lahjoittajaa ei paljastettu.
Rahasto tuki myös juhlanäyttelyn kartanokulttuuria käsittelevää osaa.
Jo ensimmäisessä tapaamisessa Albert de la Chapelle oli tehnyt selväksi, että hänellä on yksi erityistoive.
Hän halusi pysyä lahjoittajana nimettömänä.
Museossa kunnioitettiin toivetta, eikä rahastosta hiiskuttu sen ulkopuolelle.
”Hän halusi olla taustatuki, ei keskipisteessä. Pienet piirit. Hänhän oli kotoisin Tenholasta”, Lindholm pohtii hiljaisuuden syitä.
Taidehistorioitsija Erik Kruskopf tunsi Albert de la Chapellen jo kouluajoilta.
Kun de la Chapelle alkoi suunnitella taidekokoelman keräämistä, he ryhtyivät kirjeenvaihtoon. He tapasivat Helsingissä. Kävivät keskusteluja taiteesta, aina silloin tällöin.
Keskustelut alkoivat Helene Schjerfbeckistä, joka oli asunut pitkään Tammisaaressa. Puhuttiin Tammisaaren taidemuseon Schjerfbeck-kokoelmasta ja siitä, mistä löytää uusia Schjerfbeckejä kokoelmaan.
Sitten puhuttiin Alfred William Finchistä. De la Chapelle yritti ”metsästää” Finchin teoksia, joita taiteilija oli maalannut Lindössä. Albert oli kiinnostunut erityisesti länsiuusimaalaisesta taiteesta ja maisemista.
Kotiseuturakkaus oli Albertille tärkeää, Erik Kruskopf korostaa.
De la Chapellen mielenkiinto taiteenkerääjänä kasvoi nopeasti muihin asioihin.
”Keskustelimme eniten abstraktista taiteesta tai non-figuratiivisesta taiteesta, joka sitten rupesi kiinnostamaan häntä.”
Kruskopf itse oli tehnyt abstraktin taiteen alkuajoista väitöskirjansa. Myöskään de la Chapelle ei ollut hänen mukaansa ainoastaan realistisen taiteen ystävä.
”Kokoelmaan kuului pari täysin abstraktiakin työtä, kuten Nordströmiä.”
Mutta de la Chapelle piti myös surrealismista. Kokoelmassa on Arvid Bromsia, Ole Kandelinia ja Juhani Linnovaaraa.
”Surrealismi kyllä kiinnosti häntä. Ja Linnovaarasta hän piti kovasti. Hänestä me keskustelimme myös.”
Myös Clara piti Linnovaaran omaperäisestä surrealismista.
Kruskopf ja de la Chapelle olivat jonkun verran myös eri mieltä Linnovaaran taiteesta. Kruskopfin mielestä taiteilijan loppuajan työt olivat vähän kiiltokuvamaisia, nuoruudentyöt niitä ihan parhaimpia.
Kruskopf kuului asiantuntijaryhmään, jota rahasto konsultoi hankinnoissa. Hän kertoi mielipiteensä tietyistä huutokauppoihin tarjotuista teoksista. Joskus hinnoistakin.
Kokoelman pääpaino on toisen maailmansodan jälkeisessä suomalaisessa modernismissa. Monet taiteilijoista ovat suomenruotsalaisia.
”Kokoelma jäi aika lailla kesken. Albertilla oli kyllä tarkoitus vielä jatkaa.”
”Oli kuitenkin hienoa, että hän onnistui saamaan kokoelmaan ainakin yhden Kandelinin”, Erik Kruskopf toteaa.
Vuonna 2016 Albert de la Chapelle toi ensimmäisen kerran julkisemmin esille sen, että haluaisi lahjoittaa Tammisaaren kaupungille uuden taidemuseon.
Taidekokoelma oli karttunut lähes viiteenkymmeneen teokseen. Se pääsi ensimmäisen kerran esille 2018 Raaseporin museossa.
Konst de la Chapelle -näyttelyn yhteydessä paljastettiin myös uusi museosuunnitelma.
Albert de Chapellen nimi tuntemattomana taidemesenaattina nousi julkisuuteen.
Uutinen uudesta nykytaiteen museosta yllätti kaikki. Se aiheutti aluksi hämmennystä myös kaupungin johdossa, joka kuuli ensimmäistä kertaa rahastosta, uudesta taidesäätiöstä ja raaseporilaisesta taidemesenaatista.
Silloisen museonjohtajan Dan Lindholmin mukaan kaupungille tarjottiin ”hopeatarjottimella mahdollisuus ja myös syy siihen, miksi Raaseporiin halutaan tulla jatkossa”.
Hän sanoo silti osanneensa odottaa, ettei ”kaikki mene ihan kuin Pohjanmaan Strömsössä”.
Neuvottelut kaupungin kanssa kestivät pitkään. Väännettiin rakennusluvista ja kaavamuutoksista. Kaikki kaupungin luottamushenkilöt eivät asettuneet varauksetta hankkeen taakse.
Myös museon rahoitusta hiottiin hartaasti.
Albertin ja Claran toivomus oli, että säätiö luovuttaa valmiin rakennuksen Raaseporin kaupungille.
Museohanketta varten oli perustettu Albert de la Chapellen taidesäätiö, jonka puheenjohtajaksi oli valittu Henrik de la Chapelle. Hän toimii myös Gösta Serlachiuksen taidesäätiön puheenjohtajana.
Taidesäätiö lupasi tukea taloudellisesti museon vuosittaista toimintaa, jotta kaupungille ei koituisi lisäkustannuksia.
”Minun lähtökohtani on koko ajan ollut se, että kukaan ei voi sanoa ei, jos saa ilmaiseksi museon”, Henrik de la Chapelle sanoo.
Mutta miksi juuri taidemuseo?
Henrik de la Chapellen mielestä Albert ei ollut sellainen henkilö, joka olisi halunnut, että hänen kunniakseen pystytetään patsas.
”Hän enemmänkin näki, että tämä tuo kaikille hyvää.”
”Minulla on sukulainen, joka tapaa sanoa, että hän haluaa maksaa takaisin kaiken, mitä on saanut. Hän tarkoittaa, että on saanut onnellisen elämän ja hänen pitää tehdä jotain, jotta muutkin saavat sellaisen. Se ei ole ehkä niin hölmö tapa vastata”, Albert de la Chapelle perusteli museolahjoitusta viimeisessä haastattelussaan vuonna 2020.
Ei ole tuiki poikkeuksellista, että yksityinen taho rakennuttaa ja rahoittaa nykytaiteen museon. Näin kävi Suomessa viimeksi vuonna 2018, kun taidemesenaatti Amos Andersonin perustama Föreningen Konstsamfundet rakennutti taidemuseo Amos Rexin Helsinkiin. Vuonna 2014 Gösta Serlachiuksen taidesäätiö rakensi uuden näyttelypaviljongin Mänttään.
Hyvinkin harvinaista lienee se, että lahjoittajana on akateeminen pariskunta.
Tammisaaren taidemuseo on Albert ja Clara de la Chapellen yhteinen hanke. Clara tuki hanketta merkittävällä summalla.
”Uusi museo maksaa noin seitsemän miljoonaa euroa”, Henrik de la Chapelle kertoo.
Amos Rex maksoi 50 miljoonaa, Göstan paviljonki reilut 20 miljoonaa euroa.
De la Chapellet toivoivat, että uusi museo olisi itsessään kuin taideteos.
Toisaalta heille oli tärkeää, että taidemuseo valmistuessaan toisi nostetta alueelle. Kumpikin toivoi, että museo vetäisi turisteja kaupunkiin myös Suomen ulkopuolelta.
On paljon esimerkkejä siitä, miten nykytaide ja moderni taide voi nostaa pienen kaupungin vetovoimaa. Yksi hyvä esimerkki on Mänttä. Ranskassa taide nosti Nantes’n kaupungin konkurssista.
Albertilla ja Claralle oli myös selkeät näkemykset museon taiteellisesta profiilista. Nykytaiteen ystävänä Clara ei halunnut museoon mitään ”vanhaa”. Albertin toivomuksesta näyttelytoiminnassa otetaan huomioon ympäristöarvot ja kestävä kehitys, kertoo museon näyttelykuraattori Pia Hovi.
Hovin mukaan myös taidekokoelma ohjaa museon tulevaa toimintaa ja näyttelyprofiilia. Sen lisäksi tulee vaihtuvia näyttelyitä.
Havainnekuvissa on tumma kuusiparruverhottu moderni museorakennus. Näyttelytilat kolmessa kerroksessa. Alimman kerroksen maanalaisesta tilasta on suora kulkuyhteys Raaseporin museoon.
Uudisrakennus on sijoitettu Tammisaaren kulttuurikortteliin, lähelle vanhaa kaupunkia ja merenrantaa.
Suunnittelukilpailussa voittajatyöksi valittiin JKMM Arkkitehtien ehdotus. Suunnitelman on tehnyt palkittu arkkitehti Asmo Jaaksi. Sama ehdotus oli myös Albert ja Clara de la Chapellen yhteinen suosikki.
Kuvassa Albert de la Chapelle istuu Etelä-Helsingin kodissaan.
Huoneessa on kaksi valkoista sohvaa vierekkäin. Albert istuu toisella, toinen on tyhjä. Sen päällä lepää Kermit-sammakko.
Seinällä on kaksi Juhani Linnovaaraa. Lasisella sohvapöydällä barokkihopeaa.
Kun Albert de la Chapelle saapui Helsinkiin loppusyksystä 2020, hän oli huonossa kunnossa. Suru murskaavaa.
Hän oli 87-vuotias ja sairastanut vuosia Parkinsonin tautia. Se ei estänyt työntekoa. Istumista pitkissä Teams-palavereissa Ohion tutkijakollegoiden kanssa.
Suomen-matkan oli tarkoitus kestää joitakin viikkoja. Hän oli koko ajan palaamassa takaisin Yhdysvaltoihin.
Helsingissä hän seurasi myös tiiviisti museohankkeen etenemistä. Tapasi useita kertoja Henrik de la Chapellea. Oli välillä huolissaan, tarkkana ja pedanttina ihmisenä. Laittaisiko joku vielä kapuloita rattaisiin?
Marraskuussa hän päätti jäädä. Paluu valtavaan Ohion kotiin ilman Claraa tuntui vaikealta. Hän antoi haastattelun Svenska Ylelle, sen viimeisensä.
Joulukuussa Albert de la Chapellelle nousi korkea kuume. Hänet vietiin Eiran sairaalaan, jossa hän oli syntynytkin.
Albert de la Chapelle menehtyi yöllä. Oli kymmenes joulukuuta, Alfred Nobelin kuolinpäivä.
Vielä samana torstaina Tukholmassa julkistettiin lääketieteen Nobel-palkinnon saajat. Palkinnon saivat hepatiitti C -viruksen löytäjät.
Nykytaiteen museohanke eteni Tammisaaressa.
Suunnitelma oli enää nuijankopausta vaille valmis.
Kesällä 2021 Raaseporin kaupunginvaltuusto äänesti taidemuseon toteuttamisen puolesta äänin 39–4. Rakennustyöt alkoivat heinäkuussa, peruskivi muurattiin marraskuussa. Taidemuseo Chappe avautuu keväällä 2023.
Jutun lähteenä on käytetty Albert de la Chapellen elämää käsittelevää aikajanaa, joka tulee esille museon avajaisnäyttelyyn, sekä de la Chapelle konst -kokoelmajulkaisua.
Museon rakentamista voi seurata Raaseporin kaupungin internet-sivujen nettikameran välityksellä.