Ihme elokuvia

Suomalaisen Jaakko Ohtosen saama päärooli Mel Gibsonin Jeesus-elokuvassa on ainutlaatuinen tapaus.

Ei vain siksi, että kansainvälisesti tuntematon ja kotimaassaankin pieniä rooleja tehnyt näyttelijä saa pääosan suurelokuvasta.

Eikä ole tavatonta, että Jeesuksena nähdään pohjoismainen näyttelijä. Ruotsalainen Max von Sydow näytteli Jeesusta suur­elokuvassa Mies Nasaretista (1965). Se oli tosin floppi, joka aikoinaan päätti Raamattu-aiheisten Hollywood-spektaakkelien lyhyen kauden.

Ainutlaatuista on, että kahdeksi elokuvaksi jaettua The Resurrection of the Christia pidetään jo nyt pomminvarmana menestyksenä. Niin varmana, että elokuviin on sijoitettu parisataa miljoonaa dollaria, vaikka päärooleja esittävät tuikituntemattomat näyttelijät.

Syynä on se, että Gibsonin The Pas­sion of the Christ (2004) on menestynein uskonnollinen elokuva yli 60 vuoteen. Elokuva sivuutti Jeesuksen opetukset. Niiden sijaan Gibson kuvasi ihmisten Jumalan pojalle tekemää väkivaltaa nyrkinisku iskulta ja viilto viillolta niin, että Suomessa elokuva kiellettiin alle 18-vuotiailta.

The Resurrection of the Christ -elokuvilta odotetaan samanlaista vimmaa ja miljardituottoa. Ristiinnaulitseminen nähtiin aiemmassa elokuvassa, nyt aiheena on ylösnousemus ja sitä seuraava aika, kuten apostolien alkutaival.

Valtavaa budjettia selittää se, että Gibson tiettävästi aikoo kuvittaa Kristuksen tuonelaanastumisen sekä langenneiden enkelien taisteluja hyvyyden voimien kanssa.

Takana on tekijän vakaumus. Traditionalistikatolinen Gibson ei tee Jeesus-asioissa kompromisseja.

Gibsonin yleisö on suurin ja resurssit omaa luokkaansa, mutta elokuvat liittyvät kasvavaan trendiin.

Ihmiskauppiaita jahtaavasta amerikkalaismiehestä kertova toimintajännäri Sound of Freedom nousi Yhdysvaltojen vuoden 2023 kymmenenneksi katsotuimmaksi elokuvaksi. Pääosaa esitti Gibsonin alkuperäinen Jeesus, Jim Caviezel.

Samana vuonna Suomessa elokuva-alalla kulmakarvoja nosti amerikkalaiselokuva Jesus Revolution. Katsojamäärä meillä, reilut 20 000, ei ollut suuren suuri, mutta jokainen pieni levitysyhtiö olisi siitä kateellinen.

Naiivi Jesus Revolution ei etukäteen vaikuttanut leffalta, johon kohdistuisi meillä kiinnostusta. Sen osti Suomen-levitykseen pietarsaarelainen kalankasvatus- ja huonekaluyrittäjä, jolla ei ollut aiempaa elokuvabisneskokemusta.

”Olen tehnyt uskonvaraisesti voitavani”, kertoi Caj-Ola Höglund vapaakristilliselle Suomen Viikkolehdelle ensi-illan alla.

Vielä Hollywoodin alkuaikoina Raamattu oli usein elokuva-aiheiden lähde. Kymmenen käskyä (1923) oli aikansa suurimpia menestyksiä. Jeesuksen tarinaa kertoi Kuninkaiden kuningas (1927), toinen valtava hitti.

Ilmiö nousi uudelleen 1950-luvulla. Quo Vadis (1951) käsitteli kristittyjen vainoja Rooman valtakunnan rapistumisen aikaan. Oscareita rohmunneessa Ben-Hurissa (1959) päähenkilön taival risteää Jeesuksen elämää ensin temaattisesti ja lopulta ristiinnaulitsemisen äärellä. Kymmenen käskyä (1956) on yhä inflaatiokorjatun kaikkien aikojen menestyneimpien elokuvien sijalla seitsemän. Mies Nasaretista ei enää palauttanut Jeesusta elokuvatähtien yläpuolelle, vaan näyttäytyi 1960-luvun maallistuneelle sukupolvelle lähinnä naurettavana.

Martin Scorsesen Kristuksen viimeiset kiusaukset (1988) lähestyi aihettaan henkisen kilvoittelun ja Jeesuksen uskonkriisin kautta. Se ei ollut kirjaimellista Raamatun tulkintaa toivoneiden mieleen.

Perinteisiin viisauksiin kuuluu, ettei elokuvaa pidä rahoittaa omasta pussista. Se on neuvo taiteilijalle: jos kukaan muu ei usko hankkeen kaupalliseen potentiaaliin, kannattaa kysyä miksi ja miettiä uudelleen.

Kun Gibson kehitteli The Passion of the Christia 2000-luvun alussa, ei yksikään uskonnollinen elokuva ollut noussut isoksi kansainväliseksi menestykseksi lähes neljäänkymmeneen vuoteen.

Kirjaimellisesti Raamattuun suhtautuva ja raaka Jeesus-elokuva, jonka Gibson halusi toteuttaa historiallisesti oikeilla kielillä hepreaksi, latinaksi ja arameaksi, ei kuulostanut hittimateriaalilta.

Niinpä Gibson ja hänen tuotantoyhtiönsä Icon rahoittivat The Passion of the Christin itse. Iconilla oli levityssopimus 20th Century Fox-studion kanssa. Fox sanoi elokuvalle ei, joten Gibson maksoi markkinnoinkin.

Menestyselokuva sai aikanaan kritiikkiä juutalaisvastaisesta asenteesta. Se ei ollut unohtunut, kun Gibson kaksi vuotta myöhemmin rattijuoppoudesta kiinni jäätyään räyhäsi poliisille juutalaisten vallasta ja salaliitosta. Sen koommin hän ei ole tehnyt yhtään Hollywood-roolia tai ohjannut studioiden rahoittamaa elokuvaa.

Taloushuolista Gibsonin ei ole tarvinnut silti kärsiä. Riskihanke The Passion of the Christ toi alan sääntöön järisyttävän poikkeuksen. Vakaumushankkeellaan Gibson on henkilökohtaisesti tienannut arviolta kaksisataa miljoonaa dollaria.

Hengellisiä elokuvia ei tee Hollywood vaan tunnustavat kristityt ja heidän omat tuotantofirmansa. Elokuvabisneksessä lajityypillä on nimi: faith-based, uskoon perustuva.

Uudet uskonnolliset elokuvat ovat viihdettä. Ne toistavat tuttua ja kertovat tarinan, joka paijaa katsojaa ja tämän vakaumusta.

Kun raksit osuvat ruutuun, elokuvat ovat parhaimmillaan loistava bisnes. Pienen budjetin amerikkalaiselokuvista samanlaisia tuottosuhteita tavoittavat vain onnistuneimmat ja yleisönsä makuhermoon samaan tapaan iskevät kauhuleffat.

God’s Not Deadissa (2013) uskova yliopisto-opiskelija saa filosofian professorikseen änkyräateistin, joka päästää kurssilta läpi vain ne, jotka myöntävät Jumalan olevan mielikuvitusolento. Professori kääntyy kuolinvuoteellaan uskoon. Budjetti: kaksi miljoonaa dollaria. Elokuvateatteriliikevaihto Yhdysvalloissa: 50 miljoonaa.

Uskoon tulevasta pariskunnasta kertovan draaman War Room (2014) nimi ei viittaa sodanjohtohuoneeseen vaan rukoilemiselle varattuun komeroon. Budjetti: kolme miljoonaa, tuotto 75 miljoonaa.

Abby Johnsonin bestseller-muistelma­teokseen perustuvassa Unplannedissa (2019) päähenkilö kääntyy uskoon ja hylkää syntisen työnsä aborttiklinikalla. Seksuaaliter­veyttä edistävä Planned Parenthood-järjestö esitetään salamyhkäisenä ja häikäilemättömänä voitontavoittelijana, joka myy raskaudenkeskeytyksiä kuin hampurilaisketjut ranskalaisia. Budjetti kuusi miljoonaa, tuotto 21 miljoonaa.

The Forgessa (2023) videopelien parissa aikaansa haaskaava teinipoika tutustuu kuntoiluvälinetehtailijaan, kääntyy uskoon ja innostuu yritystoiminnasta. Sivujuonet tarjoavat opetuksia anteeksiannosta ja ammattiliittojen mädännäisyydestä. Budjetti viisi miljoonaa, tuotto 40 miljoonaa.

Hyväntuulinen menestyselokuva Jesus Revolution esittelee 1960-luvun lopulla Kaliforniassa levinnyttä Jeesus-hippien liikettä. Elokuvan mukaan hippiajan vaikutukset yhteiskuntaan liittyvät vain evankelikaalisuuden leviämiseen, ja pitkätukat käyttäytyvät siinä tavalla, jolle raamattufundamentalistikin voi nyökytellä. Karismaattisen keskushenkilön, upotuskasteita suorittavan Lonnie Frisbeen homoseksuaalisuus ohitetaan. Budjetti 15 miljoonaa, tuotto 54 miljoonaa.

Suurin uskonnollisten elokuvien yleisö Yhdysvalloissa ovat evankelikaaliset, joita on laskentatavasta riippuen ainakin neljäsosa maan aikuisväestöstä. Seurakunta- ja yhteisölähtöiset kampanjat ovat parasta markkinointia.

Valtavirran kristityille samat elokuvat eivät välttämättä toimi, maallistuneesta yleisöstä puhumattakaan.

Houkuttelevista menestyksistä huolimatta perinteinen Hollywood suhtautuu uskonnollisiin aiheisiin penseästi. Näiden elokuvien yleisöpotentiaalia on vaikea arvioida, etenkin jos ei ole itse kohderyhmää.

Suoratoistotoimijat Netflix ja Amazon ovat lähestyneet kristillistä yleisöä maltillisilla Raamatun aikoja käsittelevillä sarjoilla. Jeesuksen opetuslapsista kertovan The Chosen -sarjan nappasi Netflix.

Jesus Revolutionin ohjaaja Jon Erwin tekee Amazonille suursarjaa House of David, joka kertoo kuningas Daavidin tarinaa historiallisen fantasian lajityypissä, eräänlaisena Game of Thronesina ilman seksiä tai lohikäärmeitä.

Yleisösegmenttien erilaisuutta kiperämpi ongelma on sisällön ideologia. Hollywood kannattaa liberaaleja arvoja ja kaihtaa saarnaavaa moralismia.

Samoista syistä on symboliarvoltaan suuri Disney usein kristillisen oikeiston hampaissa. Sen elokuvissa on nähty sateenkaariteemoja ja yhtiö on korostanut inklusiivista henkilöstöpolitiikkaa. Arvoristiriita on ilmeinen.

Evankelikaalisuuteen kuuluu Jeesuksen pikaisen toisen tulemisen odotus. Maailmanloppua on käsitelty omakustanteisten toiminta- ja fantasiaelokuvan keinoin 1970-luvulta alkaen.

Iowalaisten amatööritekijöiden A Thief in the Night -elokuvasarjan ensimmäinen osa alkaa tapakristityn Pattyn kauhistuessa, kun maailmassa tapahtuu ylöstempaus eli kaikki uskovat katoavat. Jumalattomassa maailmassa vallan saa YK. Niitä, jotka eivät ota pedon merkkiä vastaan, odottaa giljotiini.

Elokuvia tehtiin neljä vuosina 1972–1983. Mukaan tuli yhä enemmän kauhun ja scifin aineksia. Neljännessä tarinassa eletään ydintuhon jälkeistä aikaa ja Jeesus ilmestyy maan päälle.

Elokuvasarjaa esitettiin enemmän evankelikaalisissa kirkoissa kuin elokuvateattereissa. Vielä 1990-luvulla ykkösosan vhs-julkaisu oli vuosien ajan Yhdysvalloissa kristillisten kirjakauppojen myydyin video.

Ajatus saatanallisesta YK:sta Ilmestyskirjan neljäntenä valtakuntana on keskeinen myös Tim LaHayen ja Jerry B. Jenkinsin kirjasarjassa Viimeisten päivien vaellus (Left Behind). Ensimmäinen elokuvatulkinta Kadotettu maailma valmistui 2000.

Pienen budjetin elokuvat saivat Yhdysvalloissa valkokangaslevityksen. Eurooppalaiset dvd-jakelijat pyrkivät myymään niitä tavallisina tieteisjuttuina varoen kertomasta kansissa, mistä todella on kysymys.

Vuonna 2014 valmistui uusi elokuvaversio kirjasarjan aloitusosasta. Kadotetun maailman pääosaan palkattiin Hollywoodin hylkäämä Nicolas Cage. Tarina rajattiin draamaksi lentokapteenin (Cage) ja hänen tyttärensä välillä tilanteessa, jossa ylöstempaus tapahtuu ja maailma on suistumassa kaaokseen.

Ylöstempaus esitetään niin, että ihmiset katoavat ja heidän vaatteensa valahtavat maahan.

Yhdysvaltojen Donald Trump -mieliseltä oikeistolta on puuttunut ote viihde­teollisuudesta.

Uuskristilliset elokuvat ovat tarjonneet odotetun mahdollisuuden vetää poliittisia rajalinjoja. Ne olivat pitkään aluskasvillisuutta, jota pätevät ja vetävät näyttelijät välttivät. Kun televisiosarjan Hercules Kevin Sorbo ja 1980-luvun hurmuri Dennis Quaid alkoivat tehdä uskonnollisia draamoja, oli selvää, ettei Hollywoodista ollut enää töitä tarjottu.

Nimenomaan identiteettipoliittiseen arvoryhmäjakoon perustuva markkinointi ja vastaanotto tekivät toissavuonna Sound of Freedomista symbolin ja odotetun hitin.

Itse elokuvassa ei ole leimallisen uskonnollista sisältöä. Se on vanhanaikainen toimintajännäri, jossa pahikset ovat todella pahoja, ihmis- ja lapsikauppiaita.

Hengellisten elokuvien levitysyhtiö Angel Studios markkinoi elokuvaa aktiivisesti seurakunnille ja kristillisille yhteisöille. Yhdysvalloissa elokuva sai mainoslauseen ”Jumalan lapset eivät ole myytävänä”, josta levittäjä teki puskuritarroja.

Oikeistopopulistit näkivät elokuvassa vastavoiman maallistuneelle Hollywoodille. Mustavalkoinen tarina-asetelma teki siitä moraalisen kannanoton yhteiskunnan turmellusta vastaan. Jeesus-roolistaan ja sen jälkeen laitaoikeistolaisista mielipiteistään tunnetun Caviezelin läsnäolo ei ainakaan haitannut.

The Resurrection of the Christ -eloku­vien odotettu menestys on voitto maan hallintoilmapiirille. Gibson oli yksi Donald Trumpin ”Hollywood-lähettiläikseen” valitsemasta kolmikosta. Muut ovat pitkän linjan republikaani, näyttelijä-ohjaaja Sylvester Stallone, ja laitaoikeistolaisista mielipiteistään tunnettu näyttelijä Jon Voight.

Hollywoodin bisnesnäkökulmasta Voight, 86, ja Stallone, 79, ovat menneen talven lumia. Gibsonilta taas odotetaan vuoden 2027 varmimpia elokuvahittejä.

Tulossa on viihdettä, joka noudattaa kristillisen konservatismin dogmeja, haistattaa pitkät liberalistiselle ajattelulle ja menestyy tavattoman hyvin.

Maga-väen Jeesus tuli Suomesta. Ihmeiden aika ei ole ohi.