Isänmaallisia kepposia
Venäjän sortokoneistoa vastustettiin itsenäisyyttä havittelevassa Suomessa määrätietoisesti mutta ilkikurisesti. SK julkaisee otteen Reetta Hännisen kirjasta Kapinaa ja kiusantekoa.
Keisarin kuvan siirtely paikasta toiseen, postimerkkien painaminen karkkipapereihin tai muutaman tuuman levyisen koristelipun polttaminen juovuspäissään muistuttavat harmittomia kepposia.
Ylevien periaatteiden mukainen, harkittu vastarinta on ensi näkemältä niistä kaukana. Rikkeistä raportoiminen vasta oudolta vaikuttaakin. Pienen kiusanteon tulkitseminen yleistä järjestystä vakavasti uhkaavaan kapinan merkiksi näyttää lähinnä vainoharhaiselta.
Taustalla oli kuitenkin suuria kysymyksiä. Venäjällä oli 1800-luvun loppupuolella tarve yhdenmukaistaa useista kansoista rakentunutta valtakuntaa – ja ajoittain jopa kykyä yhtenäistämisen toteuttamiseen.
Puola, Ukraina ja Baltian maat saivat kaikki vuorollaan kokea venäläistämistoimet. Suomen suuriruhtinaskunnan pitkäaikainen lojaalisuus siirsi yhtenäistämisen aloittamista, mutta se ei poistanut tarvetta lainsäädännön, hallinnon, tullimaksujen, markkinoiden ja asevoimien yhdenmukaistamiseen.
Moni Euroopan maa oli keskellä samankaltaista modernisaatioprosessia ja kehittymässä hyvää vauhtia kohti keskusjohtoista yhtenäistä valtiota. Venäjän oli seurattava perässä, ja valtavasta valtakunnasta oli määrä kursia kokoon taloudellisesti ja sotilaallisesti uskottava toimija.
Helmikuun manifesti eli keisari Nikolai II:n vuonna 1899 antama asetus siirsi pääosan lainsäädäntövallasta Suomen säätyvaltiopäiviltä Venäjän valtakunnanneuvostolle ja keisarille. Suomessa sitä pidettiin perustuslain vastaisena valtiokaappauksena.
Kun Venäjän valtakuntaa ja sen hallintoa yhtenäistettiin, oli myös kontrollikoneiston yhtenäistyttävä. Emämaan mallin mukaan rakennettua tiedustelujärjestelmää edusti Suomessa kenraalikuvernöörin kanslian erikoisjaosto.
Kyseessä ei siis ollut rettelöivää rajamaata varten sorvattu erikoisjärjestely vaan emämaan hallintorakenteita mukaileva ja koko valtakunnan turvallisuuden takaamiseksi kehitetty järjestelmä. Santarmilaitos, ilmiantajat ja pikkutarkka raportointi muistuttivat vastaavia muualla Venäjällä.
Valvonnan kohteet kuitenkin erosivat toisistaan: kun Venäjällä yhteiskunnallista järjestystä uhkasivat lähinnä kumoukselliset sosialistit, kohdistui valvonta Suomessa miltei pelkästään separatisteihin.
Suomen työväenliike oli vasta irrottautumassa wrightiläisistä alullepanijoistaan. Se ei vielä kerännyt niin suuria joukkoja punalipun taakse, että venäläiset olisivat kokeneet sen uhaksi.
Erikoisjaoston raportit kertovatkin pääasiassa perustuslaillisuuteen nojaavasta passiivisesta vastarinnasta. Siihen osallistui niin vähäisimpiä rautatievirkamiehiä kuin läänien kuvernöörejä.
Perustavanlaatuista vahinkoa venäläistämistoimille aiheutti tuomioistuinten puolueellisuus. Niiltä oli turha odottaa asetusten mukaisia ratkaisuja, ja tuomioistuimet olivatkin tae sille, että ”ei totella, ei tunnustaa, ei myötävaikuttaa” -periaatetta oli mahdollista noudattaa Suomen suuriruhtinaskunnassa.
