Ekonomistin ongelma
Taloustieteilijä Sixten Korkman on innokas kulttuurin ystävä, mutta hänkään ei osaa perustella taiteen tärkeyttä rahallisesti.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Kun Sixten Korkman oli lapsi, hänen äitipuolellaan oli tapana kuunnella kotona Sibeliuksen sinfonioita erinomaisen kovaa.
”Mä ihmettelin sitä meininkiä”, Korkman sanoo.
Elettiin 1950-lukua Vaasassa. Äitipuolen isä oli kauppaneuvos Fritjof Tikanoja, mesenaatti, joka oli perustanut kaupunkiin Tikanojan taidekodin. Sinne oli koottu erityisesti ekspressionistimaalari Eemu Myntin töitä, ja juuri Myntistä Korkmanin äitipuolikin lähinnä välitti, ei niinkään muusta taiteesta.
Suomalaisen sotien välissä kasvaneen porvarin piti olla sivistynyt. Kodin kautta Sibeliuksen musiikki ”syöpyi” riittävän monen viikon ja viikonlopun jälkeen myös Korkmaniin kiinni.
”Mä rupesin ikään kuin erottamaan siitä yhtä sun toista”, hän sanoo.
Portti musiikkiin, Korkmanista ehkä vaikeimpaan taidemuotoon, alkoi aueta. Muutettuaan Helsinkiin opiskelemaan hän pääsi konsertteihin. Tuolloin kaupunginorkesteri soitti yliopiston juhlasalissa ja opiskelijaliput olivat puoli-ilmaisia.
Nyt, 75-vuotiaana, Korkman käy näyttelyissä, teatterissa ja nautiskelee päivittäin Helsingin keskustassa käyskennellessään ”yhteisen olohuoneen” arkkitehtuurista.
Konsertit ovat jääneet vähemmälle. Joitakin vuosia sitten Korkman jonotti Radion sinfoniaorkesterin kausikorttia, mutta kun hän pääsi tiskille, hänen haluamansa paikat olivat jo menneet.
Kausikortteihin saa etuosto-oikeuden, jos on omistanut kortin edelliselläkin esityskaudella. Halutuimpiin esityssarjoihin niitä riittää vain valituille, ja vaihtuvuus on hidasta.
”Silloin tullaan juuri tähän, että millä tavalla allokoida eli kohdentaa näitä kulttuuripalveluja ja miten hinnoitella niitä. Se on ihan oma ongelmansa”, Korkman sanoo.
Miettiessään hän nostaa kädet ohimoilleen.
Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla käytiin tutunkuuloista keskustelua. Kuukautta ennen vaaleja valtiovarainministeriö vaati kuuden miljardin leikkauksia. Äänessä olivat tilaisuudesta toiseen ekonomistit. Vartiainen, Kiander, Korkman, Haaparanta…
Professori Pertti Haaparanta puhui tiukasti kiristyslinjaa vastaan ja vaati elvytystä. Sixten Korkman tasapainoili tapauskohtaisesti puolelta toiselle. Muilla leikkausinto oli suuri, vaikka Suomella oli mennyt pitkään huonosti.
”Kyllä ymmärsin Haaparantaa. Ehkä en olisi mennyt yhtä pitkälle siksi, koska minusta finanssipolitiikka ei ollut ydinkysymys toisin kuin se on nyt”, Korkman sanoo.
Silloin hänestä ongelma oli siinä, ettei Suomessa saatu aikaan kasvua. Nokia oli romahtanut ja metsäteollisuus kärsi. Nyt taloudessa menee hyvin, vaikka taantuma uhkaa.
”Jos näin jatkuu, on ilman muuta perusteita käynnistää politiikka, joka johtaa alijäämien pienenemiseen”, Korkman sanoo.
Se on keynesiläisyyttä, jota Korkman on edustanut aina, myös takavuosikymmeninä, jolloin Suomessa sitä ei suvaittu. Vuonna 1976 Helsingin Sanomat ei suostunut julkaisemaan Korkmanin vieraskynäkirjoitusta, jossa hän ja ekonomistikollega Jukka Pekkarinen epäilivät silloisen, kireän talouspolitiikan motiiveja.
”Sanoisin, että melkein koko Suomen ja muidenkin maiden ekonomistikunta on kuitenkin palannut ajatukseen, että on järkevää hillitä korkeasuhdanteissa ja elvyttää matalasuhdanteissa. Sen päälle reunaehto, että joskus velkaantuminen täytyy vakiinnuttaa siedettäväksi”, Korkman sanoo.
Hän oli vuosikaudet yksi Suomen näkyvimmistä talouspolitiikan kommentaattoreista. Uransa seniorivuodet hän teki valtiovarainministeriössä, EU:ssa ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan ja tutkimuslaitoksen johdossa. Hänet tunnetaan myös liberaalina sinipunahallitusten ja pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin kannattajana.
”Financial Timesin talouden pääkommentaattori Martin Wolf sanoo olevansa oikeistodemari ideologiselta profiililtaan. Mä itsekin tunnen paljon samaa kuin hän suhteessa markkinatalouden ylilyönteihin, julkisen talouden tehtäviin ja niin poispäin.”
Nykyään päivänpoliittisia asioita saavat kommentoida nuoremmat, Korkmanin mielestä paremman koulutuksen saaneet. Eläkeläisellä on muuta tekemistä.
”Mulle on tullut tällainen innostus itseni sivistämiseen.”
Syksyllä Korkman julkaisi peräti viidennen kirjansa kymmenessä vuodessa, mistä hän on hieman häpeissään. Se on nimeltään Talous ja humanismi (Otava). Korkman pitää sitä ”megalomaanisena” ja ”mielipuolisena”.
”Mutta siinä on fokus kuitenkin.”
Neljässäsadassa sivussa hän rakentaa päällekkäin länsimaisen aatehistorian pilarit: kristinuskon, valistuksen, kapitalismin ja korkeimmaksi humanismin.
Lähteitä on valtavasti ja sävy oppikirjamaisen selkeä, joten selväksi käy, että kirjoittaja tuntee aiheensa.
”Oonhan mä lukenut esimerkiksi filosofiaa. Vuosikymmeniä sitten Brysselissä virkamiehenä Thomas Hobbesia, John Lockea ja tämänkaltaisia. On ollut tätä kiinnostusta hyvin pitkään”, hän sanoo.
”Jossain määrin pelotti pudota tuolien väliin. Että ekonomistikunta ei arvosta sitä, että painotan niin paljon humanismia, ja humanistit saattavat vierastaa sitä, että ekonomisti pyrkii heidän alueelleen.”
Kirja kuulostaa hieman ikääntyneen intellektuellin hätähuudolta. Mitä meille käykään, jos kansa vieraantuu sivistyksestä ja humanismista!
”Humanismi on suojakilpi populismia ja salaliittoteorioita vastaan”, Korkman sanoo.
Lisäksi hän pitää aitona vaarana – ”jossain määrin hallituksen koostumuksesta riippuen” – että sopeuttamisinto kanavoituu sivistykseen.
Mutta sitten seuraa ongelma. Nykypolitiikassa asiat pitää yleensä perustella niiden kannattavuudella, siis luvuilla. Tätä talouskeskeistä puhetapaa Korkman on itsekin ollut luomassa ja ylläpitämässä.
Humanististen tieteiden kiistatonta tärkeyttä on Korkmanin mielestä hankala perustella talouden kautta, taiteen vielä sitäkin vaikeampaa. Taloustieteilijä joutuu umpikujaan.
”Sä oot asettamassa ikään kuin ekonomistikunnalle sellaisen haasteen, että sillä ei ole mahdollisuuksia selviytyä siitä. En minä pystyisi kertomaan OKM:lle, että nyt teidän pitää tukea tätä ja tätä kulttuurimuotoa noin ja noin paljon.”
Korkman muistaa esittäneensä saman kysymyksen noin kymmenen vuotta sitten Helsingin barokkiorkesterin järjestämässä paneelissa: miten tiettyjen taidemuotojen kohtuullisen merkittävä subventointi on perusteltavissa?
”Matti Klinge sanoi, että jos mun kantojani toteutettaisiin, se olisi länsimaisen kulttuurin tuho. Sirkka Hämäläinen, joka silloin oli Oopperan hallituksen puheenjohtaja, sanoi mulle yksityisesti, että älä koskaan enää puhu tuollaisia”, Korkman sanoo.
”Se vain muistutti, että nämä ovat herkkiä teemoja.”
”Kulttuuriklusteri tuottaa välilliset vaikutukset mukaan lukien yhteiskunnalle pelkkinä verotuloina tutkimusten mukaan yli puolitoista kertaa sen summan, mitä eri tukijat tuohon varsinaiseen toimintaan satsaavat”, kirjoitti säveltäjä Osmo Tapio Räihälä Tieto-Finlandia-palkinnon vuonna 2021 voittaneessa kirjassaan Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa? (Atena).
Samantyyppisin keinoin taiteiden tärkeyttä on vakuutellut moni muukin, varsinkin pandemian aikaan, kun kulttuurialat ja valtiovalta olivat napit vastakkain.
Korkmanista väite ontuu. Monet kulttuurialan työntekijät löytäisivät varmasti myös muita töitä, jotka voisivat olla kansantaloudelle vieläkin tuottoisampia. Siksi työllisyyteen ja verokertymiin vetoaminen ei toimi.
Toinen suosittu logiikka on keksiä hyvinvointivaikutuksia. Tammikuussa Museoliitto oli laskenut, että yksittäinen museovierailu tuottaa 864 euron edestä hyvinvointia, vaikka ani harva suostuisi maksamaan niin paljon lipusta. (Maksimihyvinvoinniksi oli määritelty 4 000 euroa.)
Hyvinvointivaikutusten tutkiminen on vaikeaa.
”British Arts Council on teettänyt laajoja tutkimuksia taiteiden vaikutuksista yhteiskuntaan, mutta tieteelliseltä laadultaan ne eivät ole pitävää evidenssiä”, Korkman sanoo.
Ylipäätään talous ja taide ovat vähän tutkittu parivaljakko. Suomessakaan kukaan ei ole vielä brändännyt itseään taidetaloustieteilijäksi.
Löytyy silti perustelujakin. Vireä kulttuurielämä houkuttelee älymystöä, mikä hyödyttää taloutta. On tutkittu, että kaupungit, joissa on ooppera, menestyvät muita paremmin.
Lisäksi moni ehkä arvostaa sitä, että verorahoin jätetään jälkipolville suomalaista kulttuuria. Oikeus ”nauttia taiteista” määritellään sitä paitsi YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa – eikä idea vuonna 1948 tainnut tarkoittaa Netflixin ääressä jurnuttamista.
Lopulta päädytään taiteen itseisarvon äärelle.
”On asioita, jotka ovat niin utuisia, ettei niitä voi selittää. Mutta pitää olla riittävän monipuolista kulttuurista keskustelua. Sitten arvioimme, tehdäänkö hyvää tai huonoa. Lisäksi pitää katsoa vähän kustannuksia ja kantaa huolta siitä, että me voisimme levittää kulttuuripalveluja ja opettaa ihmisiä käyttämään niitä.”
Pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon on rakennettu syvälle taloudellisten pääomien tasaaminen. Entä kulttuurisen pääoman tasaaminen?
Korkmanin mielestä kulttuurituloerojen tasaaminen on ennen kaikkea peruskoulun tehtävä: kaikille niin paljon historian, filosofian ja taiteiden opetusta, että heillä on vähintään henkiset edellytykset hakeutua itse myöhemmin taiteen pariin. Lisäksi pitää kantaa huolta taloudellisista edellytyksistä, hän sanoo.
Suomen Kulttuurirahaston viimesyksyisessä selvityksessä kävi ilmi, että lipunhinnat ovat usein kynnyskysymys jättää taidekokemukset väliin.
Samaan aikaan monet oopperan ja teatterin esitykset, pop-keikat ja orkesterien kausikortit myydään loppuun hyvissä ajoin – taloustieteilijästä liput ovat siis liian halpoja.
Taloustieteilijällä on ongelmaan taloustieteilijän vastaus: kannustimet. Pienituloisille voisi tarjota ilmaisia lippuja tai kulttuuriseteleitä.
”He voisivat myydä ne eteenpäin, jos ei kiinnosta.”
Paljon enempää ei ole tehtävissä, ainakaan aikuisten osalta. Ei valtio voi kiukutella kansalle, että sivistykää nyt, hyvät ihmiset.
”Meillä liberaaleilla on sydänjuurissa, ettemme hyväksy paternalistista asennetta. Sitä, että me kerrotaan ihmisille, mikä on hyväksi ja mikä ei. Jokainen saa muodostaa oman kantansa”, Korkman sanoo.
”Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että meillä koulussa pitää olla riittävästi humanistisia tieteitä ja taideaineita. Tarvitaan kuitenkin kasvatusta, että näitä asioita oppii arvostamaan.”
SK:n kustantaja Otavamedia on osa Otava-konsernia.