Surun perijä
Kun Venla Pystynen kirjoitti esikoisromaaniaan, hän alkoi kunnolla hahmottaa, mitä hänelle itselleen oli tapahtunut.
Sinä päivänä Venla Pystynen oli juuri tullut ensimmäiseltä luokalta kotiin. Hän muistaa ihmetelleensä pihalla olevaa ambulanssia ja poliisiautoa. Pian selvisi, miksi ne oli hälytetty. Isä oli tehnyt itsemurhan.
Toimittaja, kirjailija Venla Pystysen esikoisromaani En voi lakata ajattelemasta kuolemaa (WSOY, 2022) käsittelee isän itsemurhaa ja trauman kauaskantoisia vaikutuksia. Sen päähenkilö on monin tavoin Pystystä muistuttava toimittaja, mutta romaani ei ole autofiktiota.
”Kirjassa on paljon keksittyä ja kuviteltua ainesta. Alleviivasin tätä esimerkiksi kirjoittamalla romaanin päähenkilölle kolme lasta, kun itselläni on vain kaksi”, Pystynen sanoo.
Romaani on silti emotionaalisesti totuudellinen. Pystynen käytti sitä kirjoittaessaan hyvin henkilökohtaisia kokemuksiaan ja tunteitaan.
Yhtenä tärkeänä teemana kirjassa on surun torjuminen.
”Isän itsemurha oli niin valtava shokki, etten kyennyt käsittelemään kokemaani vaan tavallaan siirryin itsestäni sivuun. Vasta romaania kirjoittaessani hahmotin kunnolla, mitä minulle oikein on tapahtunut.”
Kärsimyksen maailma on vetänyt Pystystä ammatillisesti puoleensa käytännössä koko hänen uransa ajan. Toimittajana hän on usein haastatellut jollain tapaa haavoittuneita: kaltoin kohdeltuja, kidutettuja, mieleltään särkyneitä.
Myös Pystysen ja rap-artisti Linda-Maria Roineen teos Mercedes Bentso – ei koira muttei mieskään, tositarina Helsingin huumepiireistä, ammensi polttoaineensa kivusta.
”Vasta jälkikäteen tajusin, kuinka paljon samoja teemoja siinä on kuin minun elämässäni: suru, isättömyys, hyväksynnän etsiminen satuttavista ihmissuhteista ja niin edelleen.”
Hakeutumisessa vaikeiden asioiden ääreen on sekoittunut monta motiivia. Pystynen on halunnut katsoa rumiakin tosiasioita silmiin, nostaa yhteiskunnalliseen keskusteluun vaiettuja aiheita, pukea sanoiksi torjuttuja tunteita ja antaa vertaistukea.
Häneltä itseltään ei ole puuttunut tukijoukkoja. Äidin, kirjailija-graafikko Tiina Pystysen, ja isoveli Villen kanssa välit ovat aina olleet läheiset. Äidinpuoleinen suku on pitänyt tiukasti yhtä. Ystäviä on siunaantunut paljon.
”Isäänkin liitin vain aurinkoisia muistoja, mutta kun terapeuttini myöhemmin kysyi, millaisia tunnemuistoja hänen kanssaan olemiseen liittyy, en tavoittanut minkäänlaisia tunteita. Luulen, että vaistosin jo pienenä, kuinka raskasta hänellä oli, ja sysäsin omia tarpeitani taka-alalle.”
Pystysen isä, sarjakuvataiteilija-muusikko Harri Pystynen, kamppaili sosiaalisen jännittämisen, ahdistuksen, masennuksen ja alkoholin kanssa. Hän oli ostanut vaimonsa kanssa asunnoksi vanhan kansakoulun, ja satojentuhansien markkojen velkaa oli vaikeaa lyhentää taiteilijoiden tuloilla.
Isää kuormitti lisäksi oman veljen sairastuminen ja aggressiivisuus. Venla Pystysen setä oli itsetuhoinen skitsofreenikko, joka hautoi myös läheisiinsä liittyviä väkivaltaisia fantasioita.
Hoitojaksot suljetulla osastolla vaihtuivat voinnin parantuessa avohoitoon, jolloin setä lopetti lääkkeiden syömisen. Lopulta hän tappoi harhoissaan naapurinsa ja joutui loppuiäkseen vankimielisairaalaan.
Tehdessään taustatyötä romaania varten Pystynen kuuli, että isäkin oli pelännyt sairastuvansa skitsofreniaan.
”Hän ei kuitenkaan suostunut hakemaan apua, vaikka terapia olisi voinut auttaa. Ajattelen myös, että jos isän veli olisi saatu pysymään hoidossa, olisi voinut pelastua monta elämää.”
Juhlat! Pystynen riemuitsi, kun isälle järjestettiin kunnantalolla muistotilaisuus. Hän kuitenkin huomasi, että tilaisuudessa muut näyttivät surullisilta. Jotkut katsoivat ilakoivaa tyttöä tuimasti.